Krakova

Pako päättyi lopulta Krakovaan. Tänne minä jäin. Täällä sydän rauhoittui, alkoi lyödä hitaammin mutta silti yhä vakaasti. Yhtäkkiä minusta tuntui, ettei enää tarvitsekaan mennä eteenpäin.

Ehkä minä lopulta löysin jotakin.

Minusta tuli ihmissuhteissani tarvitsija. Minä matkustin Eurooppaan ja tapasin ystäviäni, joilta tarvitsin jotakin: tarvitsin yösijan, tarvitsin kuuntelijan, tarvitsin lohduttajan. Yu-wen Saksassa, puolalainen ystävä, entinen narkomaani Puolassa. Minä en ole koskaan ennen ollut tarvitsija, autettava, tuettava; minä olen aina ollut se, joka auttaa ja tukee. Nyt minä otin toisen roolin, jossa minä en antanut, minä otin.

Ja siitä minä ymmärsin, että olen aina kokenut olevani ihmissuhteissa se, joka niistä on sataprosenttisesti vastuussa. Sataprosenttisesti - ei yhtään vähempää, toiselle ihmiselle ei voi antaa vastuuta meidän suhteemme pysyvyydestä tai edes siitä, että meillä on hauskaa. Ja niin minä olenkin vastuussa enemmästä, koska minä otan vastuuta niin paljon - toiset elävät menemään, eivät pohdi, antavat virran kuljettaa. Ja siksi heillä on pienempi taakka kannettavanaan, ja he jaksavat pitempään.

Ja minä. Minä en enää jaksanut. Minä en enää jaksanut kantaa jokaisen ihmissuhteen painoa. En jaksanut kantaa parisuhdetta, jossa minä sisimmässäni kannan kaiken vastuun suhteen onnistumisesta, vaikka meitä on suhteessa kaksi. Siksi oli tehtävä jotain äärimmäistä ja lähdettävä pois, lähdettävä sinne, missä kukaan ei minua voisi tavoittaa eikä vaatia minulta mitään, korkeintaan selitystä, mutta sitä minulla ei ole ollut annettavana - ennen kuin nyt.

Minä olen löytänyt tarpeen olla pieni ja hoivattava, minä olen löytänyt oikeuden olla sitä. Minä olen löytänyt tarpeen laskea vastuuta toistenkin harteille. Senkin minä olen löytänyt, etten pysty laskemaan painoa toisten hartioille, koska en luota heihin, en heidän haluunsa tai kykyynsä pitää kasassa sitä minkä minä toivoisin pysyvän kasassa; ja siksi minä kannattelen sitä itse.

Mutta en minä jaksa loputtomiin. Siksi rakkaus on niin raskasta; siksi vapaus on niin houkuttelevaa. 

Eilen kävin Auschwitzissa. Olen pohtinut koko tämän ajan julmuutta ja sitä, miten helppoa se joskus on. Pahuus on arkipäiväistä, ja se, mitä minulle tapahtui, oli pelkkä pahuuden arkipäiväisyyden ilmentymä. Ihminen tahtoo loppujen lopuksi pelastaa itsensä. Hän tahtoo loppujen lopuksi selviytyä. Niin kaikki me tahdoimme. Muut niin kuin minä ja minä niin kuin muut.

Ehkä selitys oli Auschwitzissa. Minun ei tarvitse löytää selitystä sille, miksi minulle tehtiin niin kuin tehtiin. Syy on jossain syvällä ihmisessä, eikä minun tarvitse lähteä sille löytöretkelle ihmisen sisimpään. Ei minun ole mikään pakko. Koska se, millä on väliä, on tässä minun edessäni, ja se on juuri siinä, edessä, eikä takana.

Ja sitten, sitten minä löysin tytön. Näin hänet jo Saksassa, mutta hän tuli yhä lähemmäs minua muissa maissa ja suorastaan viereeni Krakovassa, ehkä kun minä kävelin kaupungin katuja ja katselin vain ympärilleni, enkä etsinyt mitään. Minä näen tytössä itseni. Hän on reunoilta hieman lepattava ja ruttuinen, rikkinäinen, silti täysillä tunteva, tyttö jolla on toiveita ja haaveita, aivan tavallinen tyttö siinä mielessä, niin, hänellä on kova tarve olla rakastettu niin kuin meistä kaikilla. Hän on kokenut paljon samaa kuin minä, mennyt läpi jonkinlaisen myllyn, selvinnyt siitä. Ja hänen tarinansa minä haluan kirjoittaa, sen tarinan minä haluan kertoa. Tarinan hänestä, joka on minä.

Niin. 

Ehkä olen valmis palaamaan kotiin.