Maria Magdalena

Lopulta minä jouduin mielisairaalaan.

Vai mitä tarkoittaa lopulta. Sehän sisältää päättymistä merkitsevän sanan "loppu". Ikään kuin se olisi tarinan loppu, tämä yksi uusi vankila, jossa minulla on yllin kyllin aikaa miettiä omaa pientä elämääni. Miten se voisi olla loppu? Tarinoissa on alku-, keskikohta ja loppu. Koska minä pidän tätä käänteenä, tämä voisi sitten olla keskikohta. Lopulta - se tarkoittaa nyt vain sitä, että se mikä on antanut odottaa itseään on viimein tapahtunut. Lopulta. Voisi myös sanoa viimeinkin. Lopultakin.

Minä pidän sanasta mielisairaala, vaikka sitä ei enää pidä käyttämän. Minusta se tuo esiin asian vakavuuden kaikista parhaiten, ja se on kaartelematon. Hullujenhuonekin on kaartelematon, mutta se nyt ainakin on jo poliittisesti epäkorrekti, jos mielisairaala ei olekaan. Psykiatrian poliklinikka taas on kamalan kliininen, minulle tulee siitä mieleen vain stetoskooppi ja kumikäsineet, eikä kumpiakaan siellä käytetä. Osasto kuulostaa ankealta ja kylmältä, mikä toisaalta pitää paikkansa, mutta on toisaalta kiertelevä ja kärsinyt inflaation. Olinpa osastolla. Minä olin mielisairassa.

Niin. Lopulta minä olin. Kahdesti, kaksi viikkoa kerrallaan, kukkeimpana kesäkuuna ja synkimpänä syyskuuna. Ensin pelästyin. Toisellakin kerralla pelästyin, mutten enää yllättynyt. Ehkä olin kyllästynyt.  Teki mieli huutaa, jotta viisas lääkäri tulisi paikalle ja taikakeinoillaan ottaisi tämän pois minusta, ottaisi pois sen joka puristaa päätä ja pitää otteessaan, sen synkän mustan. Poistaisi kasvaimen.

Lääkäri kysyi, olenko ajatellut tehdä itselleni jotain. Hän olisi voinut tarkentaa, mitä tarkoitti ajattelulla. (Jotain kaikessa uhkaavuudessaan oli aika selvä juttu.) Tietysti olin ajatellut. Itse asiassa minulla oli suunnitelma takataskussa, kaksikin: minulla on kotona monta purkkia lääkkeitä ja viiniäkin on, aina, vieraiden varalta on oltava; ja vielä varmempi olisi viljavarasto, se jonka katolta moni on jo tullut alas, eräs tuttunikin, viljavaraston kohmeesta kylmät tikkaat. Olen minä ajatellut. Joo, olen ajatellut.

Pelkäätkö, että tekisit, hän kysyi sitten, ja minua hävetti sanoa joo. Miksi se pelottaa, jos se on oma päätös? Hirveä ristiriita haluta kuolla ja pelätä kuolemaa. Minä sanoin, etten tiedä, olenko aivan järjissäni. Ja silti: kuolema tuntuu järkevimmältä ratkaisulta.

Minä haluaisin olla kylmän suoraviivainen, analyyttinen nainen, joka vastaa ykskantaan eikä perustele, koska perusteluita ei tarvita. Minä haluaisin olla järkevä.

Purkaessani tavaroita toisen kerran mietin, miksi vasta nyt. En minä tahtonut tappaa itseäni nyt. En samalla tavalla kuin ennen. En samalla tavalla kuin silloin, kun.

Ensimmäisellä kerralla en miettinyt mitään sellaista. Silloin kuolema oli lähempänä kuin koskaan, mutta kukaan ei tajunnut sitä. Äiti sanoi, että käyttäydyin oudosti, jähmetyin keskelle olohuonetta; ja äiti sanoi, että pelkäsi minua. Ettei puheestani saa selvää, se on sekavaa, epäjohdonmukaista, käytän kummia sanoja, omia sanoja. Sanoin jotain ja itkin ja äiti vei minut siksi sairaalaan. Että puhuin kummia ja itkin ja sanoin jotain mitä ei olisi pitänyt sanoa. Silloin jouduin tavalliseen sairaalaan ja minua kohdeltiin niin kuin muitakin potilaita, hädin tehtiin eroa onko minulta nyt leikattu se puhjennut umpisuoli vai olenko päästäni sekaisin. Hävetti olla päästä sekaisin, siis sitten kun heräsin. Olikohan joku jäänyt sairaalapaikkaa vaille minunkaltaisen huomionkerjääjän takia.

Mutta äiti vie minut sairaalaan. En muista siitä mitään, muistan vain olohuoneen karvalankamaton ja musiikin ja äidin ilmeen, äidin tuijotuksen. Ja sitten hän sanoi, että pue päälles. Ja hän toi vaatteet minulle, ja ikään kuin pienen kolmivuotiaan tyttönsä hän vahti pukeutumista, ehkä auttoikin, etsi sukkahousuista sukan, niin että housut sai helposti vedettyä ylös. Ja sitten mentiin. Lääkäri kyseli minulta kaikenlaista, kyseli kesäjutuista, työstä, ja minä vastailin. Ajattelin, että mukava lääkäri. Myöhemmin tajusin, että hän testasi todellisuudentajuani, joka todettiin heikentyneeksi, ja niin minä jäin sairaalaan.

Äidin oma tyttö. Mun tyttöni joutui mielisairaalaan, ajatteli äiti ehkä ajaessaan pois. Voi minun rakas rakas äitini, vienyt juoppohullua äitiään päivystykseen ja nyt tytärtään. Ehkä hän siksi niin hyvin tiesi, mitä tehdä.

Minut siirrettiin akuuttipsykiatriselle osastolle seuraavana päivänä. Eli mielisairaalaan.

Olin nähnyt merkit, mutta yleensä ne näkee vasta, kun on myöhäistä. Siellä minä sitten olin, enkä ollut edes pakannut. Äiti toi myöhemmin kirjoja ja ruutuvihon ja kynän, mutten jaksanut lukea enkä pystynyt kirjoittamaan. Minulla oli aikaa, ja kun todellisuudentajuni alkoi palautua, minä aloin ajatella. Ajattelin kaikenlaista. Ajattelin muun muassa, että miten olen yhtäkkiä tässä tilassa, kun kaikki on hyvin, paremmin kuin koskaan. Ja miten nopeasti se oli käynyt. Minä olin ollut melko tavallinen nainen ja nyt olin mielisairaana mielisairaalassa. Tunsin outoa erillisyyttä. Mutta kun katselin itseäni peilistä, tunnistin etäisesti naisen ja tiesin vaatteet omikseni.

Mielisairaalassa oli muitakin. Yksi nainen kyräili minua koko ajan. En tiedä, kyräilikö hän muita, mutta minua hän kyräili, olen varma siitä. Tosin tänään koulussa minä opin katsetutkimuksesta: historiansa perusteella ihminen kiinnittää huomionsa joko iloisiin asioihin ja ihmisiin, joiden kanssa haluaisi olla, tai vaihtoehtoisesti ihmisiin, jotka mahdollisesti ovat uhka. Ehkä nainen ei kyräillyt häntä, mutta minä kiinnitin häneen huomiota, koska koin hänet uhkaksi. Todennäköisintä on, että me molemmat kyräilimme toisiamme, ja aivan samasta syystä.

Ei saa kertoa kenellekään! Jos joku soittaa, ole pahassa paikassa, ole kaupan kassalla, kuiskaa ja sano, että olet kirjastossa. Jos joku kysyy, mitä kuuluu, kuuluu hyvää. Älä kerro. Älä ole heikko. Suojele, suojele muita. Suojele heitä.

Saatanan vitun perkeleen lääkärintodistuksessa on F-koodi. Miksi siinä pitää olla F-koodi! Eikö siihen voi kirjoittaa alentunut työkyky tai vittu flunssa! Selittele tätä sitten rehtorille. Olisit edes etsinyt itsellesi ensin sijaisen.

Olisin toivonut valkoisia takkeja, stetoskooppeja ja ruiskuja, paljon pieniä pillereitä ikään kuin tarjottimella. Mutta lääkärillä ja sairaanhoitajilla oli arkivaatteet, ja minullakin arkivaatteet eikä sairaalan vaatteita niin kuin silloin kun minulta leikattiin umpisuoli. Olisi ollut helpompaa ajatella itseäni sairaana. Onko puhjenneella umpisuolella koodia? Se ainakin on sairaustila, kun ihoa leikataan ja sen alle mennään. Flunssakin on enemmän sairaus kuin päänsisäinen sekamelska, silloin pitää maata sängyssä, juoda kuumaa mehua ja katsella televisiota. On ristiriitaista, että päänsisäinen sekamelska (sille on ehkä nimikin, aika tarkkakin ja kirjain ja numeroita, mutta emme ole varmoja vielä joten en kirjoita sitä tähän) parannetaan siten, että (muun muassa) mennään ulos tuulettamaan sitä päätä ja jopa otetaan juoksuaskelia. Minä menin kerran flunssassa juoksulenkille, kun ahmittujen kalorien jähmettymistä muhkuroiksi lanteille. Kuulemma olisin voinut kuolla. Ristiriitaista, ristiriitaista.

Päivisin ei saanut maata eikä nukkua ellei siihen ollut syytä, niin kuin ensimmäisellä kerralla kun nukuin psykoosilääkkeissä menemään. Tiedä sitten oliko se ihka oikea psykoosi. Sekaisin ainakin olin. Terveyskirjastossa lukee, että outo ja hajanainen käytös, mutta mitä sekin sitten tarkoittaa. Oli miten oli, oli kiintoisaa herätä sairaalassa ja kysellä kymmenen kertaa missä olen eikä siltikään sisäistää vastausta. Tai ylipäätään sitä, että olen sairas. En minä vieläkään ajattele, että olisin sairas, vaikka sairaanhoitaja puhelimessa sanoi, että tämä on nyt päivystyksellinen asia, kiireellinen siis. Minä itse asiassa vieläkin ajattelen, että tämä kaikki on pelkkää teatteria. Esitän mielisairasta saadakseni huomiota, esitän mielisairasta, jotta en joutuisi töihin. Pelon hetkellä en ajattele kuin pelkoa. Pelon jälkeen voin jo ajatella, että kyllä minä olisin voinut pysäyttää pelon. Lopettaa sen. Lopettaa teeskentelemisen! Niin on helppo vannoa sairaalan pihalla, kun on päässyt ulos, kun suunnittelee töihin paluuta.

Kirjoja sai lukea mielin määrin ja siitä olin hyvilläni. Syyskuussa en ollut psykoottinen vaan ainoastaan uupunut ja suisidaalinen (rakastan sitä sanaa), joten jaksoin lukea ja luinkin. Lääkärit ja sairaanhoitajat eivät tienneet, että kirjat pitäisi takavarikoida minulta, koska aivoni olivat ylikuormittuneet. Minä olen pesusieni joka imee itseensä informaatiota, ja jossain vaiheessa koneeseen voi tulla ylikuumenemistila ja oikosulku. Toisaalta en rakasta mitään niin kuin kirjoja. Ehkä he ajattelivat, että jostain pitää nauttia, että haluaa taas elää. Mutta kirjat eivät riitä. Kunpa riittäisivät, mutta eivät ne riitä. Voin upota tarinoihin ja voi juku sen minä kyllä osaan, mutta minä jään silti olemaan.

Minä.

Minä olin nähnyt merkit. Olin käynyt lääkärissäkin. Minulle oli kirjoitettu sairauslomaa, enkä ollut pitänyt sitä. Kai ajattelin, että se kaikki oli teatteria. Ja ajattelin, että tämä tauti ei ainakaan tartu. Hymyileminen on mekaaninen toiminto, johon tarvitaan yhteensä 43 lihasta ja luja tahto. Hetkeä ennen töihin menoa olin bussissa googlaillut, kuinka syvät viillot käsivarsiin kannattaisi vetää ennen kylpyä.

Minä olin nähnyt merkit, mutta en ollut uskonut niihin. Enkä ollut uskonut pahaa oloani todeksi. Jopa syyttelin itseäni: ei tämä tällaiseksi saisi mennä, jumalauta nainen, ylös.

Minä olin nähnyt merkit. Ja sitten olin vankina neljän valkoisen seinän sisällä. Ja vaikka kyseessä oli avo-osasto ja olisin voinut kävellä ulos milloin vain, minä koin, että tämä on taas yksi vankila, ulommaisin kai tällä kertaa ja fyysisin. Lääkärit yrittävät manata saatanaa ulos minusta, mutta eivät he kuitenkaan onnistu. Voin piirrellä viivoja seiniin ja laskea päiviäni, joka päivä olen lähempänä loppua, se on kiistatonta. Minä, pieni mytty, aina pärjännyt, ja yhtäkkiä en kerta kaikkiaan, todellisuus on paennut minua.

Niinä hetkinä ajattelen: tämäkö tosiaan on minun elämäni, ja mitä se merkitsee.

Mun tyttöni joutui mielisairaalaan

Mun tyttöni joutui mielisairaalaan

Ei hänen sydämensä kestänyt enää ikävää

Ei hänen sydämensä kestänyt enää ikävää

Mun tyttöni joutui mielisairaalaan

Mun tyttöni joutui mielisairaalaan

Nyt hän uskoo olevansa Maria Magdalena

Nyt hän uskoo olevansa Maria Magdalena