Kun olin nuorempi, haaveilin anoreksiaan sairastumisesta.
Haaveilin siitä, miten minä voittaisin kaikki: piinaajani, jotka nimittelivät läskiksi, itseni, joka en voinut vastustaa ruokaa, vanhempani, jotka eivät ottaneet minun kipuani vakavasti. Näin sairauden taisteluna, jonka lopussa minä seisoisin voittajana, ja minun ihon läpi pilkistävä luustoni olisi siitä todiste.
Näin silmissäni linnunluisen kehon, jota kukaan ei voisi koskettaa. Kehosta, josta kukaan ei voisi keksiä pahaa sanottavaa. Kenties siitäkin, että voisin tehdä keholleni mitä vain, päättää siitä; hallita sitä, kontrolloida - sillä aiemmin en voinut. Minä kuuluin toisille. Sairaalloinen laihduttaminen olisi ollut ainut keino hallita kehoa, joka tuntui olevan muiden mielihalujen kohteena. Minä halusin itselleni edes sen kontrollin, edes eräänlaisen kontrollin.
Saatoin jopa haaveilla siitä, miten päätyisin sairaalakuntoon, letkuihin. Niin kuin vain siten olisin voinut tehdä itsestäni avun arvoisen. Niin kuin vasta sitten minut otettaisiin tosissaan - siltä se tuntui. Minä en saanut apua, kun pyysin sitä bulimiaoireisiin tai masennukseen, olinhan vasta 15. Enkä ehkä kokenut, että buliimikkona tarvitsisinkaan apua, minunhan oli hyvä laihduttaa muutama kilo joka tapauksessa. Mieluiten niin monta, että ruma, saastainen kehoni muuttuisi höyhenenkevyeksi, luiseksi, sanoinkuvaamattoman kauniiksi.
Tiedän, että anoreksia on kammottava sairaus, ja siitä haaveilu on suunnilleen samantasoista kuin jos haaveilisi syövästä. En silti syytä itseäni. Moni syömishäiriöinen haaveilee siitä, miten itsekuri olisi anorektikon tasoista, niin että voittaisi kaikki mielihalunsa eikä esimerkiksi päätyisi ahmimaan ja oksentamaan tai paastoamaan. Anoreksiassa näyttää olevan jotain puhdasta, bulimia taas on likainen sairaus, jossa pyritään kohti anoreksiaa mutta ei kyetä siihen - näin minä sen näen, ja niin minäkin toimin, valitettavasti. Tästä seuraa toisinaan niin sanottu bulimareksia, jossa yhdistyvät anoreksia ja bulimia.
Edelleen huomaan nauttivani paaston tuomasta keveyden tunteesta ja siitä, miten tunnen itseni voittajaksi, kun pystyn sanomaan ei ruualle ateria aterian perään. Toivoin paaston avulla pakoa omasta kehostani, jonka koin ja koen epäkelvoksi, vaikka se on oikeastaan ihan tavallinen naiskeho. Joskus haluan kehoani pakoon, jonnekin korkeampaan todellisuuteen, irti tästä maailmasta, tästä tavanomaisuudesta, joka meitä ympäröi.
Minun saastainen kehoni. Halusin puhdistua siitä, muuttaa sen melkein läpinäkyväksi, painottomaksi, olemattomaksi.
Kun minä olisin tarpeeksi laiha, minä pääsisin viimein pakoon.
Minun saastainen kehoni. Halusin puhdistua siitä, muuttaa sen melkein läpinäkyväksi, painottomaksi, olemattomaksi.
Kun minä olisin tarpeeksi laiha, minä pääsisin viimein pakoon.
Pystyn samaistumaan tuohon että haaveilee anorektikon itsekurista - tunsin itse juuri niin sairastaessani erittäin vaikeaa bulimiaa, johon sairastuin anoreksian kautta. Sitä nälkiinnytti itsensä pisteeseen, missä oma keho päätti ottaa ohjat käsiin ja ahmia suurperheen edestä ruokaa. Koska sen päätyi aina oksentamaan, syntyi loputon kierre.
VastaaPoistaAjattelen nykyisin, että ehkä elämänhaluni oli jotenkin voimakkaampi, kuin anoreksiaa sairastavalla. Ehkä anoreksiassa kehon "aivot narikkaan jotta saadaan ravintoa ja pysytään hengissä"-vaihde ei toimi. Bulimikon keho ei siis ole millään tapaa saastainen, vaan elimistön hengissäsäilymisvietti toimii paremmin. Biologisia, evoluution valitsemia ja täysin luonnollisia toimintoja ei kovinkaan helposti pysty vastustamaan, vaikka jostain syystä niin haluaisi tehdä. Edessä on tosi pitkä ja kivinen tie, jos luontoa lähtee vastustamaan.
Yleensä vältän näin arkaluontoisiin teksteihin kommentoimista, koska pelkään valitsevani väärät sanat väärässä tilanteessa. Samalla haluaisin vaan halata ja kertoa, että asiat voivat muuttua paremmiksi. Olen itse toipunut vaikeasta masennuksesta ja syömishäiriöstä. Parantuminen ON mahdollista ja elämä on lopulta elämisen arvoista.
https://beautiful-bright-light.blogspot.com/