Psykoosi

"Kukaan ei tiedä tarkalleen psykoosin aivokemiaa. Voidaan olettaa, että Juliassa raivoaa vaitelias myrsky: Dopamiini hyökyy holtittomasti Julian aivojen hermoverkoissa, ja myös noradrenaliini osallistuu päänsisäiseen rajuilmaan. Samoin serotoniini.

Kuvitellaan sitä. Kuvitellaan hetken ajan dopamiinin hyökyä. Kuin ilotulitus tai räjähdys: dopamiini purkautuu synapsien geysireistä ja muodostaa aivoihin tähdenlentoja, pollockmaisia sähköisiä roiskeita. Räjähdysten kimmeltävät pyrstöt kirjavoivat aivojen tyynen harmaan aineen, ja jos tämä kaikki heijastettaisiin valkokankaalle, tapahtumaa voisi kutsua kauniiksi.

Muuta psykoosista ei tiedetä. Tiedetään vain aivojen mikrokosminen pauhu. On ihmeellistä, miten jokin niin konkreettinen kuin välittäjäaineet saavat aikaan jotain niin abstraktia ja totaalista: merkitykset liukuvat pois paikoiltaan ja alkavat tanssia tuntemattoman musiikin tahtiin. Potilaan näkökulmasta - hänen aivojensa välittäjäaine-epätasapainon vuoksi - koko maailma muuttuu suppilomaiseksi taifuuniksi jossa ylintä valtaa pitää arvaamattomuus.

Lääkitys auttaa, mutta hitaasti. Psykoosin intensiivisimmässä vaiheessa vain mittavat lääkeannokset taittavat harhaisuuden. Usein tarvitaan myös vähävirikkeistä hoitoa, se kuuluisa ja kauhukuvia herättävä valkoinen huone, jossa psykootikko ei altistu minkäänlaisille assosiaatiovyöryille. Eristyksessä viruva potilas on hajanainen ja sirpaloitunut, hänellä ei hetkellisesti ole minää. Hän on olemassa, mutta hän ei sijaitse tässä eikä tuossa, hän ei ole missään ja hän on kaikkialla, hän on sekä eläin että psyyke, mutta ei koherentti kokonaisuus - hän muuttuu katkonaisiksi lauseiksi joita ei voi sitoa toisiinsa, hän hajoaa sanoiksi, ja siinä missä äsken oli maniapsykoosin riemu, on nyt pelkkä hirvittävä olemassaolo. 

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta, s. 49

Ehkä nyt olen valmis kirjoittamaan siitä.

Toukokuussa 2017 kohtasin ensimmäistä kertaa kammottavimman asian koko elämässäni. Kutsutaan sitä vaikkapa Saatanaksi. Saatana vei minut mukanaan Helvettiin.

Olin ensin varma, että miesystäväni on jättämässä minut, että hänellä on joku toinen. Sitten Saatana sai minut näkemään raskaustestissä kaksi viivaa, vaikka tein testejä useita - viivoja oli vain yksi, joka kerta vain yksi, ja minulla on hormonaalinen ehkäisy. Makasin sohvalla näkemättä eteeni. Tällöin vasta tapailin psykoosin rajoja.

Kaikki tämä toistui elokuussa, jolloin ahdistus sai minut oksentamaan. Valvoin koko yön tuijottamassa eteeni. Seuraavana iltapäivänä äiti pelästyi minua, sillä puheeni oli järjetöntä. Hän vei minut päivystykseen, ja vietin kaksi päivää sairaalassa tarkkailussa. Todellisuudentajuni oli säröillä. Kävin lääkärissä, mutta epäilin, että minulle syötettiin plaseboa, koska minua ei otettu tosissaan. Luotin siihen, että lääkäreillä oli salaliitto minua vastaan ja että lääkärit nauroivat minulle mielessään tai poistuttuani. Arvelin myös, että lääkärit aikovat myrkyttää minut lääkkeillä. Uskoin salaliittoon. Se on oire useilla skitsofreenikoilla.

Marraskuussa todellisuudentajuni halkesi. Saatana sai minusta lopullisesti otteen niin, että kadotin todellisuudentajuni. Olin varma, että minä kuolen. Puheeni muuttui sekavaksi, pääni ei ymmärtänyt enää tätä maailmaa. Nuoriso-ohjaaja vei minut päivystykseen, missä minut todettiin psykoottiseksi ja otettiin osastolle, ja sain aimo annoksen olantsapiinia. Olin sen seurauksena kuin zombie ja olisin voinut nukkua koko päivän. Osastolla istuin sohvalla ja heijasin itseäni, olo oli kammottava, mutta olantsapiini manasi minusta lopulta Saatanan. Lääke itsessään kuitenkin teki minusta tahdottoman.

Kömmin päivystykseen myös tammikuussa. Uskoin, että joku on tulossa asuntooni tappamaan minut. Tällöin minua ei otettu omasta pyynnöstäni osastolle, vaikka pakkohoito tuli kyseeseen: olinhan psykoottinen ja olisin saattanut olla vaaraksi itselleni. Lähdin kuitenkin kotiin mukanani muutama Zyprexa ja Stilnoct. Stilnoctin voimalla nukuin melkein vuorokauden läpeensä, kunnes olin valmis nousemaan. Pää oli raskas, olo selittämätön, enkä voinut käsittää, miten koskaan enää voisin jatkaa elämää.

Ja kun ystävät kysyivät, mitä minulle kuuluu, minä vastasin: Päässä viiraa. Ja päässähän viirasi.

Seuraavina viikkoina minä liikuin julkisilla paikoilla koko ajan varuillani. Odotin, että joku - kuka tahansa - vastaantulijoista olisi aikeissa satuttaa minua, joko sanoin tai teoin, kenties puukolla, niin, pelkäsin, että muut olivat aikeissa tappaa minut. Ihmissuhteissani olo kävi tukalaksi, sillä olin varma, että minun selkäni takana vehkeiltäisiin. Uskoin kaiken jollain lailla liittyvän minuun, jollain sekopäisellä tavalla jokaisen sanan, jokaisen oudoksuvan katseen, ajattelin heidän ajattelevan: tuo tuossa on hullu. Ja hullu se olikin.

Suljettu osasto kutsui lopulta helmikuussa. Päivystyksessä sanoin vakavissani: en jaksa enää elää. Ja niin minut otettiin sisään.

Saatana on säälimätön, Saatana on armoton. Saatana tekee vain ja ainoastaan pahaa. Se tekee kaikesta vain sumeaa, rikkoo mielen palasiksi, joita saa etsiskellä ympäriltään. Saatana leikkaa minuuden kahteen osaan. Siitä tilasta ei selviä ilman apua, ilman vipuvoimaa, jota antaa kenties osantohoito, kenties aika, taatusti lääke.

Se, mitä minulle tapahtui marraskuussa, on pelottavinta, mitä minulle on koskaan tapahtunut - ja helposti pahinta ikinä. En osaa enää kuvitella mitään pahempaa. Minulla oli pelkoja, kuten jätetyksi tai tapetuksi tuleminen, mutta kaikkein eniten minä pelkäsin ja pelkään psykoosia. Minä en tahdo tavata Saatanaa enää koskaan. Minä en tahdo olla hänen vaikutuspiirissään. Kuolemakin on helpompi käsittää kuin se, miten minuus halkeaa kahteen osaan, miten en enää sijaitse missään.

Kun olin syönyt Abilifyä pari kuukautta ja se tuntui tepsivän, psykiatrini sanoi minulle: "Sinulla saattaa olla skitsoaffektiivinen häiriö. Nyt testataan, onko se masennusoireinen vai kaksisuuntainen." Sain bipolaarisuustestin eteeni. Elokuussa B-lausunnossani luki: määrittämätön skitsoaffektiivinen häiriö. Olin siihen mennessä jo tottunut ajatukseen. Mutta siinä edessä sen nähdessäni kaikki yhtäkkiä realisoitui, ja minun kurkkuani kuristi. Jouduin totuttelemaan ajatukseen, etten ehkä koskaan parantuisi. Ja että Saatana saattaisi vielä palata. Että saattaisin löytää itseni uudelleen suljetulta, että saattaisin löytää itseni pakkohoidosta. Että söisin kenties lääkkeitä koko loppuelämäni. Enkä tiedä, mitä lääkkeet kenties tekevät aivoilleni, tekevät keholleni.

Minä en koskaan uskonut, että itse voisin kokea jotain sellaista. Minä ajattelin, että olen tavallinen nainen, toki mieleltäni vähän rikki ja rempallaan sieltä ja täältä, mutta että jonain päivänä olisin psykoottinen, siis niin hullu, että minua pitää vahtia osastolla, etten sekopäänä tulisi alas parvekkeelta, sellaista minä en itsestäni uskonut. 

Nyt siitä on jo aikaa. Minä olen rannalla, minun oloni alkaa helpottaa. Silti tämä hukuttava vesi on edessäni, minä saatan upota koska vain. Koska vain saattaa Saatana jälleen tulla kylään, tunkeutua minun päähäni, tehdä todellisuudesta rikkonaista, sekoittaa koko pään ja elämän uudelleen.

Minä en tunne itseäni, en tunne itseäni enää.