15

Kun minä olin 15, minut pahoinpideltiin koulun pommisuojassa. Kaikki tapahtui itsenäisyyspäivän aattona. Se oli lievä pahoinpitely mutta sitäkin nöyryyttävämpi, heitä oli neljä, minä olin yksin, ja minä pelkäsin. 

Kaiken sen jälkeen kaivauduin kolostani pyytämään apua. Kerta kaikkiaan: kolossa ei voinut enää olla, ei yksin piilossa, mikään ei auttanut, ei edes lempimusiikki tai viiltely. Oli tehtävä muuta. Oli puhuttava.

Niin tuli se joulukuun hämärä ilta, jona me istuimme luokassa: koulukuraattori, luokanvalvoja, äiti ja tärisevä 15-vuotias tyttö. Minä olin silkkaa vapinaa, pidäteltyjä kyyneleitä mutta myös päättäväisyyttä; päättäkää tämä tähän.

Äiti sanoi sen sanan ääneen. Koulukiusaaminen. Sana lävisti minut, häpeä hukutti. En kai minä olisi surkea uhri, olin minä, minä olin, olisin voinut kuolla siihen paikkaan.

Mutta mitä tapahtui? Pahoinpitely ei ollut vakava, joten asiaan ei puututtu. Oli kolme muutakin syytä. Niistä eräs oli se, että minä olin 15.

15-vuotiaana ahdistus on hyvin tavallista, kuraattori sanoi. Kasvukipuja. Teiniangstia. Hyvin, hyvin tyypillistä.

Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, minä tahtoisin kysyä: milloin kasvukivut, milloin teiniangsti päättyy?

Tavallista tavallista tavallista ahdistusta, tyypillistä tyypillistä tyypillistä.

Minua hävetti oma avuntarpeeni ja se, että olin kehdannut nostaa sormen ja pyytää: auttakaa, auttakaa minua.

En koskaan tahtonut nousta sängystä.

Miksi olisin koskaan halunnut nousta sängystä? Kerätä itseni ja mennä sinne taas satutettavaksi, mennä paikkaan jossa kaikki yrittävät tehdä oloni mahdollisimman epämukavaksi? Ja he onnistuivat. Mutta minä olin vain 15, ja hekin olivat vain 15, mitä he mistään tiesivät, mitä he tiesivät siitä, että päin heitetyt esineet satuttivat itse asiassa syvältä, kuinka heidän voi olettaa ymmärtävän sellaista, ja hehän olivat vielä poikia.

Kuinka he voisivat ymmärtää, he olivat 15. Yritä sinä ymmärtää, sinä olet jo 15, yritä ymmärtää että olet 15 etkä ymmärrä oikeasta kivusta mitään.

Se oli musta ikävuosi. Minä muistan vain väsymyksen ja sen kaiken harmaan, jonka läpi kuljin väkisin, koska pysähtyäkään ei voinut. Tiesin, etten selviä seuraavasta ikävuodesta elossa, että tulen taipumaan lukion taakan alla, kun en jaksa tätäkään, en lähestulkoon selviä tästäkään. Niiden ajatusten painon alla oli raskasta olla. Ajattelin kuolemaa päivittäin, omaa kuolemaani, miten se tapahtuisi, mitä jäisi jälkeeni. Suunnittelin sinä keväänä hukuttautumista, jää oli pehmennyt ja joki virtasi kovin.

Keskustelumme koulukuraattori päätti sanomalla, että olen arvokas ja minun tulisi aina muistaa se. Sitä ennen hän oli mitätöinyt minut, koska minä olin 15. 

Edelleen minä mietin, miltä elämäni näyttäisi, jos olisin sinä joulukuuna voinut saada apua - käynnin terveydenhoitajalla, koululääkärillä, koulupsykologilla, jotain sellaista, mitä vain apua. Olisinko sairastunut skitsoaffektiiviseen häiriöön? Olisinko sairastunut erilaisiin ahdistuneisuushäiriöihin? Olisiko minulla kaikesta huolimatta syömishäiriöidentiteetti? Olisinko joutunut suljetulle osastolle? Söisinkö viittä lääkettä? Olisiko minut voitu pelastaa?

Ehkä minut olisi voitu pelastaa. Sen kysymyksen kanssa minä edelleen, katkeruuksissani, kamppailen.