Tänään minä olen noussut seitsemältä. Olen tiskannut. Olen laittanut ruokaa. Olen mennyt heti aamusta kirjastoon opiskelemaan.
Onko tämä nyt merkki siitä, että voi hyvin?
Ja mistä se hyvä vointi on lähtöisin? Onko lääke alkanut purra, onko terapia, sairausloma? Vai onko tämä skitsoaffektiivisen häiriön masennus- ja maniakausien välinen seesteinen kausi? Toivon taas kerran, että tämä on sitä: minä olen parantumassa. Ja taas kerran minä kuitenkin putoan, taas kerran, kuitenkin, mutta minä toivon, toivon: minä olen alkanut parantua.
Minä tosiaan teen asioita. Poikkeuksellista.
Onni on oikeastaan yksinkertaisia asioita, ainakin minulle. Se on sitä, että jaksaa nousta aamulla - ei päivällä tai iltapäivällä - ja että jaksaa tehdä asioita, kuten kotitöitä, ja nähdä ystäviä, harrastaa. Se riittää. Se riittää.
Kaiken tällaisen minä tahtoisin pitää. Nämä aamut, joina jaksan nousta. Nämä päivät, joina jaksan tehdä askareita. Nämä illat, joina jaksan tavata ystäviä. Nämä kaikki päivät, joina en ole loputtoman väsynyt omana itsenäni olemiseen, joina minä jaksan kannatella tätä elämää, eikä niin paljon satu sittenkään. Minä en oikeastaan pyydä enempää. En pyydä suurta onnea, en kultaa sateenkaaren päässä. Vain tämän.
Vertaistukiryhmässä me puhuimme onnellisuudesta. Ohjaajan mielestä suurta onnea ei pidäkään tavoitella, pitää tavoitella monia pieniä asioita. On turha odottaa yhtäkkistä, suurta parantumista, ja on turha yrittää päättää, että on parantunut ja onnellinen, jos ei ole - se ei kestä. Niin usein minä ajattelin, että olen luolassa, josta hitaasti nousen kohti auringonvaloa ja olen täydellisen onnellinen. Ja aivan yhtä usein minä olen tipahtanut sieltä auringonvalosta takaisin luolaan, ehkä jopa syvemmälle, ja alkanut kuvitella, ettei onni ole minua varten. Mutta minä olen toiminut väärin. On otettava pieniä askelia. On luotettava siihen, että parantuminen on prosessi. Että takapakkeja tulee. Koska niitä tulee.
Kerran terapeuttini sanoi minulle: Aoda, sinä teet tarpeeksi. Sinä teet kerta kaikkiaan riittävästi parantuaksesi, eikä sinulta voi odottaa enempää. Ei voi, sinä olet sairas, mutta sinä teet tarpeeksi parantuaksesi.
Niin hän sanoi. Ja minä ajattelin kaikkia niitä kertoja, joina raahauduin terapiaan, joina raahauduin lenkkipolulle tai uimahalliin, joina lähdenkin peiton alta kirjastoon, joina jaksan mennä nuorten kohtaamispaikkoihin tapaamaan ystäviä tai ylipäätään ihmisiä. Se riittää.
Terapeutin sanat olivat minulle kuin vapautus. Voin tehdä sen minkä pystyn, ja antaa sen olla tarpeeksi. Koska se on tarpeeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti