Itsemurha

"En tosiaankaan halua propagoida itsemurhan puolesta. Minusta itsemurha ei ole hyvä ratkaisu. Se ei ole koskaan hyvä ratkaisu. Mutta minusta on tärkeää puhua siitä, että meitä on. Meitä jotka emme jaksa elämäämme. Meitä jotka kannamme äärimmäisen tappion kokemusta. Meitä jotka kannamme häpeää siitä ettemme selviä elämästä. En tahdo surkutteluanne. Minua ei ole sääli. En tarvitse halauksianne tai huoltanne. (Ehdottomasti en halauksia. Vastustan halauksia.) Minä tarvitsen hoitoa. Tarvitsen psykiatrista hoitoa. Lääkkeitä. Minunlaisiani on muitakin. Meitä on aika paljon. Elämme tappavan sairauden kanssa. Se on tosiasia. Kyse ei ole siitä että pitäisi vain ryhdistäytyä ja ottaa itseään niskasta kiinni. Tämä tilanne vaatii ammattitaitoista lääketieteellistä hoitoa. Joka vuosi noin 1500 ruotsalaista kuolee oman käden kautta. Se on paljon. Heitä on enemmän kuin liikenneonnettomuuksissa kuolleita. Olen varma että niistä 1500:sta voisi pelastaa pari sataa. Uskon että osa heistä haluaa tulla pelastetuksi. Uskon siihen vilpittömästi."

Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää, s. 122 - 123, suom. Ulla Lempinen.  

Tuttavani kirjoitti eilen Facebookiin haluavansa tappaa itsensä.

Hän on noin 20-vuotias ja jäänyt avun ulkopuolelle, vaikka on ottanut yliannostuksen lääkkeitä ja viillellyt itseään. Päivystys ei ole tarjonnut hänelle mitään, koskaan ei ole ehdotettu psykoterapiaa, lääkärissäkään. Kaikenlaista on: koulukiusaamista, hylkäämiskokemuksia, liuta diagnooseja. 

Häntä epäiltiin: yleensähän itsemurhalla uhkailevat eivät tätä tee. Päivitystä kritisoitiin liian avoimeksi. Kukaan ei ajatellut, että viesti oli avunpyytö, äärimmäinen, ehkä viimeinen.

Kaikesta tästä huolimatta hänellä on elämä edessä.

En osannut sanoa mitään rohkaisevaa, joten siteerasin Ann Heberleinin teosta En tahdo kuolla, en vain jaksa elää. Sitaatti ylempänä. Heberlein muistuttaa, että heitä - meitä? - on. Meitä, jotka pohdimme sitä. Tämän elämän jättämistä, elämän päättämistä, itse. Minä tiedän heitä enemmän. Poika, joka käy kanssani toisinaan keikoilla, hänkin on yrittänyt. Isoäitini on yrittänyt. Heitä on, kenties meitä.

Minä en ole pitkään aikaan ajatellut kuolemaa, mutta oli aika - kahdesti elämässäni - kun ajattelin, että kuolema on ainut pakotie, ainut vaihtoehto. Ettei koulukiusaamisesta pääse muuten ulos. Ettei harhoista muuten selviä. Uimahallin saunassa minä sanoin toissa elokuussa äidilleni, että kuolema olisi ainut ulospääsy. Noin vain. Olin siinä pisteessä, että sellaisen lauseen voi sanoa omalle äidilleen uimahallin saunassa. Hän vei minut lääkäriin.

Mutta ehkä toisin kuin itsemurhaa pohtivat ystäväni (vaikka mistä minä tiedän), minä tunsin itsemurhasta surua. Minä olin surullinen, koska minun piti kuolla. Toisille itsemurhan ajatteleminen on kenties helpotusta tuottava asia: tästä kaikesta on tie ulos. Minä olin vain surullinen. En minä tahtonut kuolla. Minä itse asiassa tahdoin mitä suurimmassa määrin elää. Mutta minä en nähnyt muuta pakotietä kuin kuoleman. 

Niin minä päädyin pyörittelemään pillereitä purkissa eräänä marraskuun päivänä. Toisina hetkinä olen pelännyt kotonani, että syöksyn alas parvekkeelta, koska en kestä enää kipua. Ja vaikka kuoleman olisin aiheuttanut minä itse, vaikka se olisi ollut minun oma valintani, minä pelkäsin. Kenties minä pelkään kuolemaa enemmän kuin muuta, sillä ajattelen, että eräät vastoinkäymiset elämässä johtavat lopulta kuolemaan - siihen, että minä otan hengen itseltäni, koska en enää kestä kipua.

Ann Heberlein on kirjoittanut paljon myös siitä, miten itsemurhaa hautova tarvitsee ennen kaikkea psykiatrista hoitoa. Vippaskonstit eivät auta, ei jooga, ei metsäkävely, ei mäkikuisma. Oikotietä ei ole. Tarvitaan hoitoa: lääkkeitä, terapiaa, psykiatritapaamisia. Tilanne on vakava. Kuolemanvaara on olemassa. Nämä ovat korkean kuolleisuuden sairauksia. 

Minä ajattelin, ettei koulukiusaamisesta pääse ulos kuin kuolemalla, että harhojen loppu on lopulta kuolema. Mutta kyllä näistäkin selviää. Ensiksi mainitusta selviämisestä minä olen elävä esimerkki, vaikka edelleen kiroan tekijöitä alimpaan helvettiin ja kuuntelen heidän puhettaan. Harhat taas on saatu kuriin lääkkeillä. Ymmärrän, etteivät kaikki halua lääkkeitä syödä, mutta kyllä ne ovat joskus korvaamaton apu; ei pahassa tilanteessa auta jooga, ei meditaatio, vaan tarvitaan järeämpiä, länsimaisen lääketieteen tunnustamia tapoja. 

Minä uskon vakaasti, että tämäkin tyttö lopulta selviää. Pitkän keskustelun jälkeen hän tuli siihen tulokseen, että hakeutuisi terapiaan. Se olkoon hänen tiensä uuteen elämään, hänen pelastusrenkaansa, jonka me muut kenties hänelle heitimme. Ja ainakin hän sai tuntea, että hänen elämällään on merkitystä, että hänen kuolemallaan olisi.

Minä uskon vilpittömästi, että tästä kaikesta selviää.