Onni?

Viikonloppuna minä ajattelin: tätäkö on onni? Onko onni tätä?

Meitä oli neljä, ystäväpariskunta ja me, minä ja mies. He tulivat tänne, luokseni, koska he tahtoivat nähdä minua, meitä, ja me olimme me, nainen ja mies, mies ja nainen, yhdessä. 

Tuli ilta, tuli yö, me joimme pullon viiniä, toisen, kolmannen. Sytytimme kynttilöitä, istuimme makuuhuoneessani pienessä tytönyksiössäni ja paransimme maailmaa. Tunnit kulkivat huomaamatta. Teimme tunnustuksia, paljastimme itsemme toisillemme, näytimme empimättä sen, miten vereslihalla meistä jokainen on. 

Baarissa mies kysyi, mitä minä otan, ja meni hakemaan baaritiskiltä minulle juotavaa. Mikä hellä ele, minä ajattelin, kun hän kantoi minulle lasillisen tummaa stoutia. Ja siinä, humalassa ja keveänä, minä ajattelin: olenko minä tämä nainen tässä? Tämäkö olen minä? Tämäkö on minun elämäni?

Se oli epätodellinen hetki. Minun oli vaikea uskoa, että minä olin siinä.

Sillä minun elämäni oli niin pitkään toisenlaista.

Minut suljettiin yhteisön ulkopuolelle; minulle osoitettiin, etten ole tervetullut sellaisena kuin olen, tai tuskin minkäänlaisena, että minä olen niin pohjattoman epäonnistunut tyttö, etten kerta kaikkiaan kelpaa laisinkaan, turha kuvitella.

Minut jätettiin pohjattoman yksin keskelle omaa syvää suruani. Minusta tehtiin olematon.

Ja niin minä kasvoin siihen, etten koskaan kelpaa omana itsenäni. Minä kasvoin siihen uskoon, etten ole rakastettava, että minussa on niin syvällä jokin vika, ettei minua voi rakastaa.

Ja viime yönä minä ajattelin: tässä minä olen, ja minä rakastan näitä ihmisiä, ja he rakastavat minua.

Melko yksinkertaista on onni.