Minä muistan sen päivän ja tekstiviestin.
Olin luvannut itselleni, etten ota ennen tuntia yhtäkään rauhoittavaa, ettei ehdollistu, ettei minusta tule rauhoittavissa opettavaa opettajaa.
Mutta sinä päivänä minä istun koulun vessan lattialla ja tärisen. On tiistai. Tuijotan tekstiviestiä ja tahdon heittää kännykän seinään. Uuden kännykän, kuin kaikki olisi sen syytä.
Minä olen lähes varma, että kuolen.
Minä otan annoksen bentsodiatsepiinia. Alpratsolaamiko se aine on. Sama se mikä aine kunhan on kolmio.
Alpratsolaami imeytyy viidessätoista minuutissa, ja viidessätoista minuutissa minä kapuan vessan lattialta, menen luokkaan ja opetan kolmetoistavuotiaille, mikä ero on aiheella ja teemalla.
Bentsodiatsepiiniopettaja. Huumausaineissa. Paniikkihäiriö saatana. Hullu. Ja se opettaa siellä toisten lapsia. Niin, minä olen opettaja. Minä olen äidinkielenopettaja. Minun luulisi olevan vastuullinen aikuinen eikä ihminen, joka menee vessaan piiloon kun maailman pahuus vyöryy silmille.
Pitkään luulin bentsodiatsepiineja onnenpillereiksi, jotka tuudittaisivat tiedottomuuteen, laskisivat jonnekin pehmeään lepäämään. Minusta kuitenkin tuntuu, että bentsodiatsepiinit nostavat minua eivätkä suinkaan laske. Kun ahdistus hälvenee, minä tulen sieltä esiin. Minä itse. Puhuin oppilaille jopa ymmärrettävästi, ja vähän kolmiota nautittuani nauran miehen kanssa jopa aidosti enkä aivan koko ajan pelkää.
Toisinaan mietin miten olen pärjännyt tähän asti ilman kolmiota, ja miksi minun on pitänyt.
Minä osasin selittää kolmetoistavuotiaille aiheen ja teeman niin että he ymmärsivät teeman olevan syvällä, jopa elämän mittakaavassa aika suurikin juttu, mutta yritäpä selittää paniikkikohtausta - paniikkihäiriötä - ihmiselle, joka ei siitä mitään tiedä.
Voin kertoa vaikka juosseeni kesken kahvitauon vessaan, lukinneeni oven ja käyneen lattialle makaamaan.
Voin kertoa, että olen saattanut huitoa kuin rintani päälle olisi kasattu painoa, vaikkapa kirjoja - koska hengittäminen on työlästä. Henki kulkee pinnallisesti, kulkee nopeasti.
Voin kertoa, että sykkeeni zumbatunnin tai paniikkikohtauksen aikana ei ole kovin eri. Jostain luin, että paniikkikohtaus kuluttaa energiaa saman verran kuin juoksulenkki. Ei ihme, että sen jälkeen on voipunut.
Voisin kertoa, että se mitä näen silmissäni tuntuu yhtäkkiä aivan ulkopuoliselta, irralliselta ihan kaikesta, epätodelliselta, minä tunnun olevan toisessa paikassa.
Voisin kertoa suun kuivumisesta, palan tunteesta kurkussa, tunnon katoamisesta, kihelmöinnistä pään tienoilla, hyvin tavallisista fyysisistä oireista joita tavataan joskus myös flunssassa.
Voin kertoa, että joinain hetkinä minä aivan oikeasti uskon, että minä kuolen. En tiedä miten, en tiedä miksi - mutta kuolemanpelko on aito. Sama tunne iskee vaaratilanteessa, ehkä liikenteessä tai väkivaltatilanteessa, mutta se pysyy yllä eikä aitoa uhkaa ole.
Vessan lattialla sinä tiistaina hetkeä ennen oppituntia minä pelkään, että minä kuolen.
Ja nyt se on muuttunut entisestään. Julkisella paikallakin minä saatan noinvain käännähtää kannoillani ja lähteä juoksuun, lähteä pakenemaan. Etsiä suojaista paikkaa, jossa tuntuisi turva, tietämättä, mikä se sellainen on - se paikka tai turva. Minä olen pelännyt ennenkin, saanut ensimmäisen paniikkikohtauksen jo vuonna 2013, mutta ennen viime vuotta en koskaan paniikkikohtauksen iskiessä vakavasti ottaen uskonut, että saatan kuolla siihen paikkaan. Pelkäsin kyllä hulluksi tulemista tai kontrollin menettämistä, mutta en kuolemaa. Eikä voida edes puhua enää pelkäämisestä, vaan vakaasta uskosta. Jumala, minä kuolen.
Saatan pakata tomaatteja kaupassa ja muistaa muiston - tomaatit, sade, katos, mies, kävely, rakkaus, ero, kipu - ja silloin näköni sumenee, sydän sykkii, henki salpautuu ja minä yritän vain pysyä pystyssä siinä keskellä vihannesosastoa etteivät muut asiakkaat luule että olen joku hullu. Saatan kuulla radiosta erään tietyn musiikkikappaleen, ja silloin muistan - kevät, yö, känni, Nightwish, ullakko, mies, sormi, pillu, raiskaus - ja silloin jo järki karkaa päästä. Saatan nähdä kaupungilla ihmisen, luulla sitä toiseksi, ja muistaa taas - käännetyt selät, merkitsevät katseet, supatetut sanat, huudetut sanat, yksinäisyys - ja minä tipun metrejä alas.
Ja sitten koulussa, tekstiviesti. "Kuka se nainen oli jota miehesi suuteli?" Minä en kirjoita vastausta. Kuka, missä, milloin, ei kai se ollut minun mieheni. En minä voi kirjoittaa vastausta. Minä en voi edes katsoa.
Niinpä minä nousen kahvipöydästä, mutisen jotain tai ehkä en sittenkään mutise, ja panen jo juoksuksi, onhan vessakoppi vapaa, onhan se. Lukitsen oven, käyn makuulle.
Tekstiviesti, mies, rakkaus, käännetyt selät, ero, kipu, yksinäisyys. Paniikkikohtaus kaikkine niineen. Se järkyttää todellisuudentajuani, ja oppituntiin on viisi minuuttia.
Niin alkaa välttely. Ei enää kasviksia torilta, koska siellä se kohtaus iskee; ei liian isoja kauppoja, joista ei voi syöksyä ulos; ei suljettuja ullakkohuoneita, siellä joku voi raiskata; ja sitten vielä muutkin potentiaaliset paikat, suljetut paikat, bussit, hissit, junat, lentokoneet, kauppakeskukset, opiskelijaruokalat, elokuvateatteri, liian täydet luentosalit, ja elämä onkin jo aivan kutistunut.
No niin. Tekstiviesti. Mies, nainen, suudelma. Kivulle ei ole sanoja, se tuntuu joka puolella kehoani, minä haukon henkeäni ja olen varma että kuolen.
Kaatuvatko seinät nyt minun päälleni ja mitä jos kaatuvatkin!
Ajattelen, että se oli nyt tässä. Mutta otan bentsodiatsepiinin ja odotan.
Ja minä tosiaan uskon, että kuolen. Ja joskus toivon, että kuolen. En siksi, että haluaisin kuolla, vaan siksi, että kipu loppuisi.
Kipu on niin kovaa, että minusta tuntuu, että halkean kahtia siihen vessan lattialle. Mutta bentsodiatsepiini onkin ihme. Bentsodiatsepiini on minulle enkeli, joka ilmestyy minun luokseni kuselta haisevaan vessaan. Siunaa minut, pitää kädestä, ja tärinä lakkaa. Tärinä lakkaa. Kun avaan silmäni, luulen vessan keinovaloa enkelin hohteeksi. Minä pelastun ja jaksan nostaa käden. En tiedä, miten.
Niin minä nousenkin ylös vessan lattialta, siistin mekon ja menen luokan eteen, eikä kukaan arvaa, että minä olin hetki sitten ihan lähellä kuolemaa.
Olin luvannut itselleni, etten ota ennen tuntia yhtäkään rauhoittavaa, ettei ehdollistu, ettei minusta tule rauhoittavissa opettavaa opettajaa.
Mutta sinä päivänä minä istun koulun vessan lattialla ja tärisen. On tiistai. Tuijotan tekstiviestiä ja tahdon heittää kännykän seinään. Uuden kännykän, kuin kaikki olisi sen syytä.
Minä olen lähes varma, että kuolen.
Minä otan annoksen bentsodiatsepiinia. Alpratsolaamiko se aine on. Sama se mikä aine kunhan on kolmio.
Alpratsolaami imeytyy viidessätoista minuutissa, ja viidessätoista minuutissa minä kapuan vessan lattialta, menen luokkaan ja opetan kolmetoistavuotiaille, mikä ero on aiheella ja teemalla.
Bentsodiatsepiiniopettaja. Huumausaineissa. Paniikkihäiriö saatana. Hullu. Ja se opettaa siellä toisten lapsia. Niin, minä olen opettaja. Minä olen äidinkielenopettaja. Minun luulisi olevan vastuullinen aikuinen eikä ihminen, joka menee vessaan piiloon kun maailman pahuus vyöryy silmille.
Pitkään luulin bentsodiatsepiineja onnenpillereiksi, jotka tuudittaisivat tiedottomuuteen, laskisivat jonnekin pehmeään lepäämään. Minusta kuitenkin tuntuu, että bentsodiatsepiinit nostavat minua eivätkä suinkaan laske. Kun ahdistus hälvenee, minä tulen sieltä esiin. Minä itse. Puhuin oppilaille jopa ymmärrettävästi, ja vähän kolmiota nautittuani nauran miehen kanssa jopa aidosti enkä aivan koko ajan pelkää.
Toisinaan mietin miten olen pärjännyt tähän asti ilman kolmiota, ja miksi minun on pitänyt.
Minä osasin selittää kolmetoistavuotiaille aiheen ja teeman niin että he ymmärsivät teeman olevan syvällä, jopa elämän mittakaavassa aika suurikin juttu, mutta yritäpä selittää paniikkikohtausta - paniikkihäiriötä - ihmiselle, joka ei siitä mitään tiedä.
Voin kertoa vaikka juosseeni kesken kahvitauon vessaan, lukinneeni oven ja käyneen lattialle makaamaan.
Voin kertoa, että olen saattanut huitoa kuin rintani päälle olisi kasattu painoa, vaikkapa kirjoja - koska hengittäminen on työlästä. Henki kulkee pinnallisesti, kulkee nopeasti.
Voin kertoa, että sykkeeni zumbatunnin tai paniikkikohtauksen aikana ei ole kovin eri. Jostain luin, että paniikkikohtaus kuluttaa energiaa saman verran kuin juoksulenkki. Ei ihme, että sen jälkeen on voipunut.
Voisin kertoa, että se mitä näen silmissäni tuntuu yhtäkkiä aivan ulkopuoliselta, irralliselta ihan kaikesta, epätodelliselta, minä tunnun olevan toisessa paikassa.
Voisin kertoa suun kuivumisesta, palan tunteesta kurkussa, tunnon katoamisesta, kihelmöinnistä pään tienoilla, hyvin tavallisista fyysisistä oireista joita tavataan joskus myös flunssassa.
Voin kertoa, että joinain hetkinä minä aivan oikeasti uskon, että minä kuolen. En tiedä miten, en tiedä miksi - mutta kuolemanpelko on aito. Sama tunne iskee vaaratilanteessa, ehkä liikenteessä tai väkivaltatilanteessa, mutta se pysyy yllä eikä aitoa uhkaa ole.
Vessan lattialla sinä tiistaina hetkeä ennen oppituntia minä pelkään, että minä kuolen.
Ja nyt se on muuttunut entisestään. Julkisella paikallakin minä saatan noinvain käännähtää kannoillani ja lähteä juoksuun, lähteä pakenemaan. Etsiä suojaista paikkaa, jossa tuntuisi turva, tietämättä, mikä se sellainen on - se paikka tai turva. Minä olen pelännyt ennenkin, saanut ensimmäisen paniikkikohtauksen jo vuonna 2013, mutta ennen viime vuotta en koskaan paniikkikohtauksen iskiessä vakavasti ottaen uskonut, että saatan kuolla siihen paikkaan. Pelkäsin kyllä hulluksi tulemista tai kontrollin menettämistä, mutta en kuolemaa. Eikä voida edes puhua enää pelkäämisestä, vaan vakaasta uskosta. Jumala, minä kuolen.
Saatan pakata tomaatteja kaupassa ja muistaa muiston - tomaatit, sade, katos, mies, kävely, rakkaus, ero, kipu - ja silloin näköni sumenee, sydän sykkii, henki salpautuu ja minä yritän vain pysyä pystyssä siinä keskellä vihannesosastoa etteivät muut asiakkaat luule että olen joku hullu. Saatan kuulla radiosta erään tietyn musiikkikappaleen, ja silloin muistan - kevät, yö, känni, Nightwish, ullakko, mies, sormi, pillu, raiskaus - ja silloin jo järki karkaa päästä. Saatan nähdä kaupungilla ihmisen, luulla sitä toiseksi, ja muistaa taas - käännetyt selät, merkitsevät katseet, supatetut sanat, huudetut sanat, yksinäisyys - ja minä tipun metrejä alas.
Ja sitten koulussa, tekstiviesti. "Kuka se nainen oli jota miehesi suuteli?" Minä en kirjoita vastausta. Kuka, missä, milloin, ei kai se ollut minun mieheni. En minä voi kirjoittaa vastausta. Minä en voi edes katsoa.
Niinpä minä nousen kahvipöydästä, mutisen jotain tai ehkä en sittenkään mutise, ja panen jo juoksuksi, onhan vessakoppi vapaa, onhan se. Lukitsen oven, käyn makuulle.
Tekstiviesti, mies, rakkaus, käännetyt selät, ero, kipu, yksinäisyys. Paniikkikohtaus kaikkine niineen. Se järkyttää todellisuudentajuani, ja oppituntiin on viisi minuuttia.
Niin alkaa välttely. Ei enää kasviksia torilta, koska siellä se kohtaus iskee; ei liian isoja kauppoja, joista ei voi syöksyä ulos; ei suljettuja ullakkohuoneita, siellä joku voi raiskata; ja sitten vielä muutkin potentiaaliset paikat, suljetut paikat, bussit, hissit, junat, lentokoneet, kauppakeskukset, opiskelijaruokalat, elokuvateatteri, liian täydet luentosalit, ja elämä onkin jo aivan kutistunut.
No niin. Tekstiviesti. Mies, nainen, suudelma. Kivulle ei ole sanoja, se tuntuu joka puolella kehoani, minä haukon henkeäni ja olen varma että kuolen.
Kaatuvatko seinät nyt minun päälleni ja mitä jos kaatuvatkin!
Ajattelen, että se oli nyt tässä. Mutta otan bentsodiatsepiinin ja odotan.
Ja minä tosiaan uskon, että kuolen. Ja joskus toivon, että kuolen. En siksi, että haluaisin kuolla, vaan siksi, että kipu loppuisi.
Kipu on niin kovaa, että minusta tuntuu, että halkean kahtia siihen vessan lattialle. Mutta bentsodiatsepiini onkin ihme. Bentsodiatsepiini on minulle enkeli, joka ilmestyy minun luokseni kuselta haisevaan vessaan. Siunaa minut, pitää kädestä, ja tärinä lakkaa. Tärinä lakkaa. Kun avaan silmäni, luulen vessan keinovaloa enkelin hohteeksi. Minä pelastun ja jaksan nostaa käden. En tiedä, miten.
Niin minä nousenkin ylös vessan lattialta, siistin mekon ja menen luokan eteen, eikä kukaan arvaa, että minä olin hetki sitten ihan lähellä kuolemaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti