Uupumus

Yläasteen jälkeen aloitin lukion, ja masennus helpotti. Se pysyi poissa puolisentoista vuotta, mutta palasi kevättalvella 2011, kun kävin lukion toista vuotta.

Tosiasiassa kai uuvuin. Olen aina ollut hyvin tunnollinen ja kunnollinen ja perfektionisti, ja minulle oli tärkeää saada useista aineista vähintään yhdeksikkö, ja usein sekään ei riittänyt. Tein päivittäin läksyjä, etenkin kieliaineita, useita tunteja, sillä tiesin haluavani lukemaan kieliä yliopistoon sitten kun joskus saisin päähäni valkolakin. Lakista en kuitenkaan aktiivisesti haaveillut, haaveilin vain laudatureista, joita oli saatava, piste. 

Siksi väsyin. Pieni ihminen väsyy raskaan työtaakan alla ennen pitkää, niin käy vääjäämättä.

Muistan sen kevättalven, hankikanto, raskas lisääntyvä valo. Minä nukuin koulun jälkeen useita tunteja. Saatoin nukkua jopa neljä tuntia, kolme ei ollut poikkeuksellista. Menin suoraan koulusta tultuani lakanoiden väliin ja panin aivot off-asentoon, koska en jaksanut pitää niitä päällä. Minun oli vaikeaa herätä päiväunilta enää kunnolla. Pää tuntui liian raskaalta. Ja läskyt odottivat.

En jaksanut enää opiskella. Sain pelkkiä ysejä, jopa kaseja, ja inhosin itseäni. Pidin itseäni laiskana, mutta minä olin uupunut - ja ehkä, ehkä jopa masentunut.

Yläasteella minulle oli tehty selväksi, ettei teini-ikäisillä ole mielenterveysongelmia. Siksi en tullut harkinneeksi terveydenhoitajaa, saati koululääkäriä, vaikka aihetta olisi ollut. Mitä he olisivat minulle määränneet, sitä en tiedä - ehkä selektiivisiä serotoniinin takaisinoton estäjiä, ehkä sairauslomaa, parhaassa joskin epätodennäköisessä tilanteessa psykologikäyntejä. En kuitenkaan usko, että kukaan terveydenhoitaja tai lääkäri olisi nähnyt minun kiltin ja pärjäävän tytönkuoreni alle. Numerot kunnossa, kaikki kunnossa, mutta ei kukaan olisi käsittänyt: minä hukkasin tasoni. Ja ennen kaikkea: minä hukkasin itseni. Minä hukkasin itseni sinne paineiden ja koulukirjojen alle.

Sain äidinkielestä ysin ja itkin koulun vessassa. Olin hajalla.

Epäilemättä minua järsivät myös yläasteenaikaiset väkivallankokemukset, joiden käsittelyyn olisin tarvinnut tukea. Tätä tukea en osannut itse kuitenkaan hakea tai pyytää. En tiennyt, keneltä pyytää, mistä hakea, enkä kai nähnyt itseäni sen arvoisenakaan, että olisin tätä apua voinut saada. Ennen kaikkea en tajunnut, että jokin on pielessä - ajattelin vain olevani laiska, kun en pystynyt enää samoihin suorituksiin. Oli helpompi vain kaivautua peiton alle.

Joka paikkaa kolotti, pääni särki usein, minua janotti, ja öisin heräilin enkä saanut enää unta. Siksi ehkä olin päivisin niin unen tarpeessa. Kaverisuhteet kärsivät, koska olin yhtenään väsynyt ja ärtynyt. Koulun viimeinen tunti meni aina koomassa, ajattelin vain sitä, miten pian pääsisin taas sänkyyn. Myös viikonloput menivät unen parissa. Olin yksinkertaisesti liian väsynyt tekemään mitään, edes mitään kivaa.

Nykyisin tietenkin ajattelen, että vähempikin olisi riittänyt. Paineet vaan olivat liian kovat, piti kai todistella muille ja itselle jotain omasta osaamisesta. Terapeuttini mielestä pyrin koulussa niin hyvään suoritukseen siksi, että olisin voinut kokea olevani hyvä edes jossain - kun muut koko ajan lyttäsivät alaspäin kaikessa. Numerot olivat keino todistaa, että pystyin johonkin. Ja kun en pystynyt enää täydellisyyteen, syytin siitä itseäni, vaikka ehkä, kenties, mahdollisesti, syyt olivatkin toisaalla, liian vaativassa koulujärjestelmässä, päälle vyöryvissä kirjoituksissa, paineissa.

En muista, miten selvisin lukiovuoden raskaudesta, koska kesälomaa minulla ei ollut: lähdin vaihtoon Saksaan siksi kesäksi, ja me kävimme siellä myös kesäkuun koulua. Abivuosi taas meni yllättävänkin kevyissä merkeissä kenties siksi, että olin tehnyt aiempina vuosina niin paljon töitä; minun ei tarvinnut aloittaa lukemista aivan nollasta, vaan saatoin vain kerrata. Kirjoitusten jälkeen ehdin levätä. Työn hedelmät palkittiin, kun pääsin opiskelemaan saksaa Turun yliopistoon, niin kuin olin toivonutkin. Myöhemmin tosin vaihdoin pääaineekseni suomen.

Lukiossa selvisin ilman sairauslomaa. Myöhemmin opetusharjoittelussa jouduin hakemaan sairauslomaa kahdesti, koska voimat yksinkertaisesti loppuivat. Jossain kohtaa ne nimittäin todella loppuvat, eivätkä serotoniinin ja noradrenaliinin takaisinoton estäjätkään auttaneet siihen. Minä vain nukuin. En muista niistä viikoista paljonkaan.

Yleensä tunnustan uupumuksen vasta, kun tulee se piste, ettei enää jaksa. Lukiossakaan en tunnistanut uupumustani, vaikka olin rättiväsynyt. Uupumus on täytynyt vain katkaista kunnon tauolla kaikesta pakollisesta, niin että keho ja mieli ehtivät palautua taakasta. Parempi tietysti olisi, jos tajuaisi olla ajamatta itseään piippuun - mutta 17-vuotias Aoda ei sitä ymmärtänyt, ja 25-vuotiaallakin on vielä opittavaa.