keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Pelistä pois II

Kun olin lapsi, tarhassa leikittiin usein tuolileikkiä. Leikissä asetettiin piiriin tuoleja, aina yksi vähemmän kuin leikkijöitä. Musiikin soidessa kaikki kävelevät tuolien ympärillä, kunnes musiikki katkeaa ja on aika istua alas. Yksi jää aina ilman tuolia.

Minä inhosin leikkiä aina. Muistan ahdistuksen, kun musiikki katkesi ja oli aika taistella omasta paikasta. Minä halusin, että kaikki olisivat voineet pysyä mukana, ettei kenenkään olisi tarvinnut pudota pois. 

Mutta eihän tosielämäkään toimi niin. Minä opin tosielämän tuolileikin jo varhain. Minä olin selittämättömästi aina se, joka jäi ilman tuolia - vaikka kuinka taistelin paikastani muiden joukossa. Minä olin se, jolle ei rittänyt lelua leikissä. Minä olin se, jonka nimeä ei sanottu.

Jo pienet lapset, mistään mitään ymmärtämättömät, osaavat leikkiä tuolileikkiä silloinkin kun sitä ei leikitä. Heistä on jollain lailla hauskaa, kun joku jää leikeistä ulkopuolelle, nurkkaan itkeskelemään ja ihmettelemään, miksei hän pääse mukaan leikkiin. Vielä kauas lapsuuteen ja nuoruuteen lapsi ajattelee, että vika on hänessä, eikä osaa ajatella, että syy ulkopuoliseksi jäämiseen voisi olla muualla. Kun tuolileikki jatkuu ja hänen tuolinsa vedetään väkisin alta, vaikka hän tuolille istuisikin, hän kasvaa viallisuuteen, kasvaa kuin puu kieroon, eikä runko oikene itsestään, jos muiden avullakaan.

Minä jäin aina ilman tuolia. Minä putosin varhain pelistä pois. Ja kun se tapahtui lapsuudessa useasti, toistuvasti ihmisistä riippumatta, minä opin siihen. En enää edes yrittänyt leikkiä mukana. Ja lopulta, vaikka minulle olisi tarjottukin tuolia, minä en olisi siihen istunut. Minä arvasin, että joskus se vedettäisiin minun altani vielä pois.

Ajan kuluessa tuolileikki raaistui, ja siitä tuli entistä tarkoitushakuisempaa. Vielä suuremmalla tarkoituksella lapset ja nuoret jättivät yhden ulos seurastaan ja katsoivat vierestä, kun suru tässä alkoi kasvaa. Ja se kaikki selittämättömyys. Kaikki se kipu; hylkääminen nimittäin aktivoi aivoissa samoja alueita kuin fyysinen kipu. Se on samaa kipua.

Koko elämäni ajan olen ihmetellyt, miksi minä olen se, joka ei saa tuolia toisten keskuudessa. Ne kaverit, joita minulla oli päiväkodin ja koulun ulkopuolella, pitivät seurastani ja sanoivat, että minun kanssani on hauskaa leikkiä, koska minulla on niin hyvä mielikuvitus. Silti ryhmässä minua ei koskaan haluttu leikkiin mukaan. Koulussa minä olin se, jota ei koskaan haluttu istumaan samaan ryhmään, ja välitunneilla se, joka pyöri katulampun ympäri kun ei ollut muuta tekemistä. Mikä pienessä lapsessa voi olla niin pahasti pielessä?

Koko kuvio on jatkunut aina aikuisuuteen asti, siihen, kun ystävänikin parikymppisinä lähtivät kuvioon mukaan ja tiputtivat minut tuolilta ihan vain nähdäkseen, miten minä reagoin. Puhumattakaan sitten yläasteesta, jolloin minä olin kuin ihmiskokeen osana: kuinka kauan kestää, että se saadaan särjettyä osiin kokonaan. Yksinäinen tyttö, jolle toiset eivät suostu puhumaan. Jolle toiset kääntävät selän, jos hän saa suustaan sanan. Jota vastassa on seinä.

Vasta kasvatustieteen opinnoissa yliopistossa löysin kaikelle tälle nimen: ostrakismi. Ostrakismi merkitsee toisen ihmisen tarkoituksellista sulkemista yhteisön ulkopuolelle - näkymättömäksi tekemistä. Se on väkivallan muoto, sillä pitkään yksinäisyyteen suljettu ihminen alkaa vuosien saatossa oirehtia. Niin kävi myös minulle. Vieläkään en uskalla istua tuoliin, en edes rakkaan minulle asettamaan, koska pelkään, että joudun siitä vielä pois ja että minua vielä nöyryytetään siitä, että kehtasin luottaa ja istua alas.

Vaikka minulla on kivulleni nyt nimi, ja tieto siitä, että olen henkisen väkivallan uhri, ja että meitä on muitakin, en vieläkään tiedä, mikä minussa on ollut niin pahasti vikana, että olen ollut aina se, jota ei tahdota ottaa mukaan. Mietin pääni puhki ja keksin kyllä itsestäni vikoja, mutta vaikka niitä olen elämäni aikana yrittänyt korjata, en koskaan ole pystynyt rakentamaan itsestäni hyväksyttävää. Viallisuus ikään kuin loistaa minusta metrien päähän, niin että satunnaisetkin ihmiset sen huomaavat. Ja niin minusta on kasvanut rikkinäinen aikuinen, joka ei koskaan löydä paikkaansa toisten joukossa. Aikuinen, joka pelkää kuollakseen tosielämän tuolileikkiä, joka on edelleen yhtä julmaa kuin lapsuudessa.

girl, black and white, and child -kuva



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti