lauantai 30. joulukuuta 2017

Vapaus?

Minä olen lähtenyt monta kertaa.

Minä elän lähdöistä, lähtöjen mahdollisuuksista, passista laukussa. Ajatuksesta, että olen vapaa edes jollain tasolla. Seissyt asemilla, käynyt läpi lähtöselvityksiä, ajatellut: jospa valitsisinkin toisen junan.  Jospa ottaisinkin lennon Taiwaniin? Tai edes junan Marseilles'n? Bussin Helsinkiin? Fölin uuteen paikkaan?

Kyllä minä toisaalta Turkua rakastan.

Joskus vankila on konkreettinen tila, huone, josta ei pääse pois; tai ehkä asunto, josta ei uskalla poistua, kun maailma pelottaa liikaa; tai ehkä vanhainkoti, josta liikuntakyvyttömät vanhukset eivät pääse pois. Joskus vankila voi olla kurkkua kuristava ihmissuhde. Joskus vankila voi olla oma, sairas, epäkelpo keho. Ja joskus, joskus vankila ovat omat ajatukset, opitut, totutut, totuudet joita joku muu on syöttänyt ja syöttää edelleen yhtä kyytiä.

Joskus vankila on hienonhienoa seittiä joka kiertää koko elämän.

Mutta joskus vankilasi olet sinä itse. Minä itse. Ei edes pää, vaan minä.

Olen paennut vankiloista ja löytänyt itseni niissä taas. Olen murtanut kahleita ja sitten kahlehtinut itse itseni. Olen taistellut vastaan, huutanut täyttä kurkkua, enkä minä ole selvinnyt.

Unissani olen huutanut: päästäkää minut pois.

Minut on tänä vuonna, 2017, otettu kaksi kertaa osastolle. Sitä ei ole tapahtunut koskaan ennen. Ja se ostastokin on vankila, omalla tavallaan, toisenlainen vankila, vankila jossa minut halutaan pelastaa omalta itseltäni.

Ymmärrätkö tyttö että sinun pääsi on nyt siinä kunnossa ettet tiedä mikä on totta vai ei, se on vakava tila ja se täytyy nyt hoitaa.

Antakaa minun mennä, minä vain sanoin.

Mutta kuinka monta kertaa voi aloittaa alusta?

Minun vankilani olen minä ja menneisyys on yhä tässä läsnä koko ajan ympärillä miltei käsinkosketeltavissa vaikka se ei näykään. Niin että onko mitään uutta alkua? Onko, jos toistat samoja virheitä ja kannat kaikkea sitä kuonaa mukanasi?

Elääkseni minun on raastettava se kuona irti itsestäni, revittävä se aivokuorestani, kammettava ylös nyt, vielä.

Tämän kaiken täytyy sattua.

On yksi toisenlainenkin vankila.

Jos rakastat, et koskaan voi olla vapaa, vaikka lähtisit rakkaasi luota; jos olet vapaa, sinä et saa rakastaa. Minä olen luopunut vapaudestani, ja nyt rakkaus on vankilani.

Minä olen valinnut. Ensimmäistä kertaa olen valinnut vankilani itse.

En sopeudu. Minä en ole enää itsenäinen nainen. Se pelottaa minua. En ole ihminen, joka tarvitsee muita ihmisiä. Tätä on nyt opeteltava.

Tahdon matkalle. Tahdon sulkea puhelimen. Tahdon uuden mekon. Kaipaan sitä aikaa, jona en ollut enää riippuvainen; jona en tahtonut rakkautta, en seksiä, en ruokaa. Enkä materiaa. Maapallo tuhoutuu, ja minä haluan ostaa mekkoja, ostaa meikkejä, ostaa laavalampun. Tahdon lentää 10 000 kilometriä. Ja minä tahdon avioliiton.

Vankilasta riippumatta olen huutanut yhtä lausetta: päästäkää minut pois. Päästäkää minut pois. Antakaa minun mennä! Ja sitten järkyttynyt tajutessani, ettei kukaan muu voi vapauttaa minut.

Kaikkien vankiloideni seinissä, vaikka kuinka kovia olisivatkin, on olemassa yksi rako, yksi pakotie, pienenpieni, näkymätön.

Se on kirjoittaminen.

Minä kirjoitan, koska kirjoittamalla minä tulen vapaaksi.

Jos minä en kirjoita, minä kuolen.

Siksi minun pitää kirjoittaa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti