Laihduttaminen II

Olen nyt laihtunut kahdeksan kiloa. Nyt minun pitäisi olla onnellinen.

Kaiken järjen mukaan: onnellinen. Eikö sen pitänytkin mennä niin? Nyt kaikki olisi helppoa? Nyt minut hyväksyttäisiin tässä maailmassa? Nyt minua ei enää halveksittaisi?

Nyt kaikesta olisi pitänyt kaiken järjen mukaan tulla kevyttä. Niin että katsoessani peiliin näkisin kauniin voittajan, jota ei mikään tässä maailmassa kaataisi.

Kauniit naiset ovat kaikki onnellisia, eikö niin. He hymyilevät meille kiiltävissä lehdissä, alusvaatemainoksissa, meikkimainoksissa. Kellään heistä ei ole rypyn ryppyä, raskausarven raskausarpea, vatsamuhkuran vitun vatsamuhkuraakaan. Ja he jaksavat vain hymyillä. Kaikki muukin heidän elämässään on täydellistä, parisuhde, koti, lapset, työura. He sädehtivät, heillä on aina kauniit vaatteet ja täydellinen meikki. He ovat jaksavaisia, uutteria. Eikö niin? Eikö niin! Ja sellainen minustakin piti tulla! Mutta minulle on valehdeltu. Ja minä olen uskonut jokaisen valeen, sinisilmäisesti.

Ja naiset maailman ympäri uskovat siihen valeeseen. Siksi he ostavat tuotteita, jotka auttavat heitä laihduttamaan. Syövät koko päivän pelkkää rahkaa ja omenia niin kuin minäkin kuukausia söin. Jotkut heistä kurittavat lihaa jumppatunneilla ja sen jälkeen syövät kolme donitsia ahdistukseensa. Ja jotkut heistä oksentavat sen jälkeen. Ja sen kaiken pitäisi tehdä heidät onnellisiksi. 

Nuoret tytöt elävät siinä maailmassa, joka osoittaa heille, että ollakseen rakastettavia – ihania – heidän on oltava ennen muuta laihoja, toissijaisesti onnellisia. Heidän onnellisuutensa ei kiinnosta ketään, ei edes heitä itseään, heidän rasvaprosenttinsa kyllä. Mutta kyllä hekin haluavat onnellisiksi, haluavat ehkä kumppaninkin, eikä puhettakaan, että tämän kumppanin tarvitsisi hyväksyä heidät sellaisena kuin he ovat. Suurempi maailma ei koskaan viestitä tytöille, että he ovat tervetulleita juuri sen kokoisina kuin he ovat; ei puhettakaan. Ei koskaan viestitä, että heidän onnensa ei riipu siitä, näyttääkö vaaka kahdeksan kiloa enemmän vai vähemmän. Ja niin kauan he jatkavat itsensä nälkiinnyttämistä.

Jos laihtuminen terveyssyistä onkin tarpeen, se ei silti tarkoita, ettei henkilöllä olisi oikeus olla onnellinen sen kokoisena kuin on. Ettei hänellä olisi oikeutta olla olemassa sellainen kuin on. Ettei hän olisi yhtä arvokas kuin muut. Että hän olisi jotenkin vähemmän tärkeä. Mutta niin minä ajattelin: etten ole yhtä arvokas kuin muut niin kauan kuin olen sen ja tämän painoinen. Nyt minun pitäisi tuntea itseni arvokkaaksi, nyt olen kahdeksan kiloa keveämpi. Miksen minä tunne sitä?

Kaikki ne jutut onnellisuuden tiellä. Raskasarvet, selluliitti, karvoitus. Silmäpussit, kesakot, pisamat. Vinot hampaat. Silmälasitkin! Ja kaikkia näitä ennen liika paino. Mitä laihempi sitä laihempi sitä onnellisempi. 

Yhtenä päivänä minä melkein liukastuin, kun edellisenä päivänä oli ollut lunta, sitten tullut plussaa, sitten yöllä pakastanut. Siinä minä sitten makasin kuin kuka tahansa. Tänään minä olen tarponut täällä keskellä Turkua loskassa niin kuin kaikki muutkin, nälkäisenä ja kiukkuisena ja väsyneenä reppuni ja taakkani painosta. Tämä on nyt sitä onnea, jota minä olen niin kauan itseäni nälkiinnyttämällä tavoitellut. Nälkä vei kaikki voimani. Teki minusta tahdottomana eteenpäin kulkevan zombien. En enää muistanut, kuka olin. 

Minua on saatana huijattu. Ei ulkonäkö teekään onnelliseksi. Minä olen sama hullu edelleen ja syön neljää eri mielialalääkettä. En nukkuisi ilman niitä. Tärisisin ilman niitä. Näkisin näkyjä ilman niitä. Ole tässä sitten, ole onnellinen. 

Minulla on edelleen skitsoaffektiivinen häiriö, ja se on minun suurin ongelmani. Se on ollut jo pitkään. Ylipaino ei ollenkaan. Ei lähelläkään. Minä olisin sittenkin voinut tehdä asioita jo silloin, kun painoin kahdeksan kiloa enemmän. Ei olisi tarvinnut odottaa tähän hetkeen.

Mutta ehkä matkaa on vielä. Ehkä on laihduttava toiset kahdeksan kiloa, ja ihme tapahtuu. Kaikesta tulisi helppoa ja kevyttä, yhtä kevyttä kuin minä.