Minun kotini

En tahdo päästää ketään sisään. Pidän turvaketjua kiinnitettynä kuin joku haluaisi tunkeutua sisään, joku, jota en ole kutsunut. En tiedä, kuka tai mikä tai miksi, mutta tunnen, että joku on tulossa ovesta ilman lupaani. 

Ikään kuin minun pitäisi päästää ketään sisään. Silti tuntuu, että on painetta tehdä niin.

Vieras mies tekstasi minulle haluavansa tulla luokseni. Se sama, joka ahdistelee minua viesteillä. Olen nyt estänyt hänet, myös hänen puhelinnumeronsa, mutta silti pelkään sitä päivää, jona näen hänet ovellani. Ehkä se päivä tulee. Tuskin tulee, mutta silti minä olen valmistautunut kaikkeen. Olen varpaisillani. Onneksi alaovi on lukossa, ja ovipuhelimen sammutin.

Kaikista viesteistä huolimatta tiedän pelkääväni enemmän kuin on tarpeen. Mutta niinhän minä aina teen.

Muutenkin vaara tuntuu vaanivan jossakin täällä. En edelleenkään osaa sanoa, mikä se on. Joskus pelkäsin kuolemaa, että se tunkeutuisi tänne ja veisi minut mukanaan yhtäkkiä noin vain, ikään kuin kuolema olisi taho, joka vainoaa ihmisiä, kuin kuolema olisi henkilö. Joinain hetkinä, joina todellisuudentajuni on pettänyt, olen ollut varma, että tänne aikoo tunkeutua joku, joka haluaa minulle pahaa.

Haluan nyt saada kaiken pahan pois järjestelmästäni, pois elimistöstäni, kehostani. Poistaa kaiken pahan minusta. Suodatan sitä ulos itsestäni terapiassa sekä kirjoittamalla. Ja pitämällä loitolla ihmiset, jotka eivät ole minulle hyväksi. Siksi suljen oven.

Nyt minä aion lukita oven ja pysyä turvassa, sillä tämä on minun kotini, ja täällä minä päätän. Tästä tulee turvallinen alue, eikä kynnyksen yli tule kukaan tai mikään, jota minä en tänne halua. Pidän siitä huolen.

Tämä on minun kotini.