En jaksa enää elää. Tajusin sen tänään.
On liikaa kaikkea, mitä minun pitää kantaa. Tämä kipu, tämä vastuu, tämä paino. Tämä häpeä.
Ja kaikkea on liian vähän. Rakkautta, armoa, toivoa. Eikä ilman toivoa voi elää.
Aina jaksoin nousta, aina jaksoin, mutten enää, en enää, enää en, en taas, en yksin. En kestä tätä kipua ja tiedän, että kipua on tulossa vielä lisää. Se kipu katkaisee minut. Minä väistyn ennen kuin se saapuu. Minä lähden sitä pakoon niin kuin kuoleva eläin.
Tämä elämä. Tämä nöyryyttävä elämä. Minun elämäni.
Päästäkää minut menemään.
Minä näen unta metsästä, jossa kävelisin sammalmättäillä paljain jaloin, ja päivän piinaava valo siivilöityisi kuusten havuoksien läpi vain kauniina, lempeänä välkkeenä. Kuusten alle hämärään minä astelisin lepäämään, eikä missään olisi kipua, ei huolta.
Minä näen unta metsälammesta, jonka pinnalla auringon säteet tanssisivat illan viimeistä tanssiaan. Astuisin sinne, sameaan veteen. Lammen vesi olisi lämmintä ja pehmeää ja se kannattelisi minua. Keuhkoni saisivat rauhan, sydän saisi.
Kaikki äänet vaimenisivat.
Minä näen unta unesta.
Toivo, toivo
ilman sitä ei voi elää
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti