perjantai 9. helmikuuta 2018

Katoaminen

Seitsemänvuotiaana aloin kadota.

Sitä ennen olin miltei kokonainen ja olemassa. Ihmiset katsoivat minua, hymyilivät, reagoivat, koskettivat. Minun naurullani oli kuulija kuin äänellä, joka syntyy, kun puu kaatuu metsässä; se teki minun naurustani olevan. Koulun pihalla elokuussa minä, äiti, naapurintyttö ja naapurintytön äiti, he kaikki näkivät minut, ja äidit sanoivat: onpa hyvä että olette samalla luokalla. En muista, kuinka monta kuukautta meni, kun hän lakkasi näkemästä minut.

Aloin muuttua osaksi seinää. Sulauduin vaatteissa kuin vaatteissa. 

Kuinka voin olla olemassa, jos selät kääntyvät, vaikka minä esitin kysymyksen? Minä saatoin sanoa mitä vain, ja vastassa oli mykkä seinä. Ikään kuin ääniaallot olisivat törmänneet betoniin ja räjähtäneet rikki, kukaan ei kuullut. Tai ikään kuin minä olisin puhunut hapettomassa tilassa, jossa suuni liikkuu, mutta ei ole materiaalia, jossa ääni voisi edetä.

Kääntyneet selät, betonieste, niitä en voisi koskaan liikuttaa.

Ja kuinka he voivat seistä ääneni edessä, katsoa suoraan minuun, ilmeen värähtämättä kuin muuri eikä suinkaan ihminen. Joko he eivät ole olemassa, tai minä en ole, mikä on todennäköisintä.

Kysyin: Voinko tehdä ryhmätyön teidän kanssanne? - He eivät sanoneet mitään, tuijottivat vain. Opettaja sanoi: Kai tuo nyt pitää johonkin ryhmään saada.

Jos puu kaatuu, eikä kukaan ole kuulemassa, siitä ei kuulu ääntä. Sitä mieltä minä olen.

Sekin on vankila.

Konkreettisempi on vankila, joka syntyy, kun muut kerääntyvät ympärilleni piiriin ja minä seison piirin keskellä. He ovat valtavan isoja ja minä olen niin pieni, vaikka he ovat samanikäisiä. He vaativat vastauksia, joita minulla ei ole. Jos yritän piirin läpi pois, he tiivistyvät, he ovat yhtä ja minä olen erilainen, irtokappale heidän muodostamastaan kokonaisuudesta, ja minusta on tullut avaruudessa leijuvaa avaruusromua, jota kukaan ei halua mihinkään.

He tiivistävät rivejään. Minun pitää vastata. En tiedä mitä sanoisin.

Se on vankila.

Kotona aloin huutaa, purra ihoani, repiä sitä irti suikaleina. Äitini sairastui masennukseen, ja niin lakkasi hänkin näkemästä minut. Isä oli työmatkalla.

Aloin epäillä omaa olemassaoloani. Niin käy kun on muiden silmissä huomaamaton. Minun oli pakko nipistää itseäni tietääkseni, että olen vielä paikalla. 

Löysin itseni maailmasta, jossa olen vain minä ja se, mitä päähäni mahtuu. Keksin maailmoja, loin riimejä, tein lauluja, rukoilin Jeesusta. Olin kahdeksan. Jeesus on huono keskustelukumppani, sillä hän ei vastaa. Mutta kukaan muukaan ei minua kuunnellut.

Tiesittekö, että näkymättömäksi tekeminen on väkivallan muoto? Sille on nykyään nimikin: ostrakismi. Ostrakismi kuulostaa vaikuttavammalta kuin mikään suomenkielinen vastine. Eristäminen on ihan hyvä sana.

Mutta tulleensa kadonneeksi huomaa vasta, kun on jo kadonnut. Silloin on myöhäistä pyristellä näkyviin. 

Kummallinen paradoksi: samaan aikaan sekä maalitaulu että täysin näkymätön. 

Sillä vaikka olin kaikessa hyvässä ja lämpimässä muille näkymätön, kaikessa huonoudessa ja heikkoudessa olin heidän tarkkailunsa kohde. Sanojen, tekojen, ilmeiden suhteen, yksi väärä hymy väärässä paikassa sai heidät tuomitsemaan minut. Alas piirtyneet suupielet saivat heidät huomauttamaan, että olen aina synkeä. Käsien epävarmaa liikettä he katselivat, huomauttivat väärästä liikkeestä. He sanoivat: sä näytät hassulta.

Vain silloin he näkivät minut. Mutta tuulikaapissa, kun me puimme koulusta lähtiessä, minä kysyin, mitä suunnitelmia heillä oli viikonlopulle, ja he käänsivät selkänsä ja puhuivat keskenään.

Ihminen tulee hulluksi, jos hänen äänensä törmää betoniseinään, kukaan ei ota ääntä vastaan, ei reagoi siihen. Julmissa apinakokeissa apinanpoikanen suljettiin pieneen tilaan pehmoleluäidin kanssa. Apinanpoikanen tarrautui väkivaltaisesti pehmoleluun, se vaati huomiota, rakkautta, seuraa. Lopulta se tuli hulluksi ja repi pehmolelun.

Minäkin tulin hulluksi. Ajatukseni ja sanani törmäilivät aivojeni seiniin ja tekivät minusta itkuisen, hiljaisen ja sisältä kuolleen. Enkä minä vieläkään tiedä, miten voisin olla jonkun hyväksyvän katseen arvoinen.

Minä voin koska vain puhua kasvoille, joiden tilalla onkin pian selkä kuin seinä.



Istuu ikkunalla
hiukset auki odottaa
Kampaisiko joku,
pitelis kuin hopeaa

Näkee pihan yli
näkee läpi huoneiden
Kulkee kulkueina
muut vaan läpi sydämen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti