Kauneus

"Suurempi maailma ei viestitä tytöille koskaan, että heidän kehonsa ovat arvokkaita yksinkertaiseksi siksi, että ne kuuluvat heille. Nuoret tytöt eivät lakkaa näkemästä nälkää, ennen kuin kulttuurimme kertoo heille, että he ovat tervetulleita minkä muotoisina tahansa, että he ovat arvokkaita myös ilman "kauneuden" veruketta. Siihen asti yhteisön viestit palkitsevat nuorten naisten nälkiintymisestä." (Naomi Wolf: Kauneuden myytti, s. 285. Suom. Helene Bützow.) 

Kun olin 15, minulla oli liikuntatunnilla niin voimakkaat kuukautiskivut, että jouduin jättämään liikuntatunnin kesken ja menemään makuulle sillä aikaa, kun muut pelasivat pesäpalloa. Krampit järsivät alavatsaani, kun minulle täysin tuntemattomat pojat tulivat luokseni ja sanoivat: "Täällä tää läski vaan makaa kun muut liikkuu." En jaksanut kivuiltani välittää, mutta myöhemmin tajusin, miten tilanne alleviivasi sitä tosiasiaa, että minun kehoni kuuluu ensin muille ja sitten vasta minulle. Niin että tuntematonkin saa sanoa: läski, ja minä voin vain anella, että se jäisi siihen, etteivät he sanoisi enää sen enempää mitään, mikä entisestään vähentää oikeuttani olla olemassa.

Pojat eivät tietenkään tienneet, että kotona tapasin oksentaa päivälliseni, toisinaan jäätelöä, sillä mistäpä he olisivat sen tienneet, ja mitäpä sen olisi oikeastaan ollut väliä. He eivät tienneet sitäkään, miten kasvukäyrässäni ja pituus ja paino olivat kääntyneet toistensa peilikuviksi. Eivätkä he tienneet, että itsekin minä ajattelin itseni läskinä, vaikka vaa'an numero pieneni pienenemistään. Ja mitä he olisivat välittäneet, vaikka olisivat tienneetkin. Minä makasin nurmikolla hirveissä kivuissa, eikä silläkään ollut väliä, kivulla, minä kun en ollut riittävän kaunis.

Sillä hetkellä minun kehoni kuului enemmän heille kuin minulle, koska he saattoivat sanoa siitä mitä vain. Ja kipu kaiversi minuun koloa, mutta he eivät nähneet, eivätkä he välittäneet. Minä olin lihanpala heidän edessään.

Kauneus. Se on vuokra, jota nainen maksaa saadakseen olla olemassa. Ja silti olemassaolo on pelkkää lainaa, eihän kukaan koskaan saa ostettua olemassaolon oikeutta täysin itselleen.

En muista, milloin tajusin tämän. Tuskin koskaan tajusin - pikemmin minä kasvoin siihen. Paljon helpompaa on osoittaa hetki, jona tajusin, että asia tosiaan on niin. Siitä kului vuosia, ennen kuin aloin ajatella, että asia voisi olla toisinkin. Ja niin, toisin, minä yritän elää. Mutta kuinka elää toisin, kun muu maailma osoittaa, miten minun tulee olla? 

Minä halusin maksaa hinnan olemalla edes, jos en riittävän kaunis, niin riittävän laiha, ettei kukaan voisi ohikulkiessaan sanoa vitun läski. Kaikista solvauksista vitun läski on pahimpia, kenties pahin: se hiljentää täydellisesti, osoittaa paikan, näyttää, ettei sinun pidä puhua niin kauan kuin sinua on olemassa liikaa. Minäkin ymmärsin sen ruohikolla maatessani, ja vaikka painokäyräni oli matalalla, minä en osannut silloin ajatella, että edes voisin olla muuta kuin vitun läski, vaikkapa joku henkilö, tai vaikka Aoda, minullahan on nimikin.

Laihuus - ja kauneus - olisivat olleet kuin kilpiä, jotka suojaavat minua toisten pahoilta sanoilta. Koskaan minä en ajatellut, että minun ei olisi tullut tarvita mitään kilpeä, että minua olisi suojannut toisten pahoilta sanoilta pelkästään se, että minä olen olemassa.

Naisen koko maailma on täynnä ohikulkevia poikia, jotka mittaavat mittareillaan kauneutta, sitä, onko nainen riittävän hyvä. Elokuvat ovat täynnä alipainoisia naisia, joiden on noudatettava tiukkaa dieettiä - jos he eivät siihen suostu, tilalle löytyy kyllä joku toinen. Kadunvarsimainoksissa malli voi hymyillä vaikka kuinka itsevarmana, vaikka on miltei ilkosillaan. Kiiltävät lehdet opettavat meille, kuinka meidän tulee olla ja elää, jotta löydämme oman kolomme tässä maailmassa. Lehtien sivuilta me voimme lukea, miten vääränlaisia naisia kommentoidaan, kuinka laulajattaren huhuttu lihominen täyttää keltaiset lehdet ja kuinka kommenttipalstoilla nimitellään poliitikkoa lihavaksi lehmäksi, jonka pitäisi pitää turpansa kiinni. Ihmiset löytävät mitä viiltävämpiä sanoja satuttamaan toista.

Pojat voivat huutaa ohi kulkiessaan tytölle vitun läski, koska heillä on siihen kirjoittamaton oikeus. Heitä voidaan torua, mutta silti heidän sanansa kairaavat reikää nuoren naisen itsetuntoon, ohentavat itsearvostusta olemattomiin. Toisaalla naiset vertailevat toisiaan, vertailevat väsymykseen saakka ja sen yli, haluavat varmistua, että ovat kauniimpia, että juuri he eivät joudu tulilinjalle, kun arvosteluja jaetaan.

Ystäväni kanssa istuin iltaa läheisessä kapakassa, kun viereiseen pöytään istahti tuttavamme vuosien takaa. Vaikka me emme kantaneet kaunaa, ainut, mitä ystävälläni oli tästä sanoa, oli se, miten tämä oli lihonut. Muuta hän ei nähnyt, ei ajatellut, ja minä ajattelin: mitä muut ajattelisivat sitten minusta.

Liian kauniskin on mahdollista olla. Silloin ohikulkevat pojat sanovat: katsokaa tuota pinnallista lutkaa. Olemassaolosta maksettava vuokra ei koskaan voi mennä kunnioituksen kanssa tasan. Nainen jää ymmälleen. Kuinka hän voi koskaan maksaa kunnioituksesta sopivasti? Vähempi ei riitä, enempi on liikaa.

Minä näen sen kaiken ja tiedän, että naiset ovat toisenlaisia, he ovat erilaisia, he ovat monenlaisia, heistä kukaan ei ole sellainen kuin kiiltävissä lehdissä, eivät edes ne naiset, jotka kiiltävissä lehdissä esiintyvät. Minä näen sen kaiken ja tiedän, ja silti minä mittaan itseäni mittanauhalla, maksan satoja euroja meikeistä, haaveilen pienemmästä, taas pienemmästä vaatekoosta, juoksen lihavuutta pakoon tihkusateessa. Pelkään paikkani puolesta, taas tässä kuussa vuokra olemassaolosta jää maksamatta. Minä en kelpaa katseille.

Minä olen aikuinen, 25, ja minä olen silti se tyttö 15-vuotiaana nurmella.

Minä haluaisin vain olla riittävän hyvä olemaan olemassa.