Epätyypillinen syömishäiriö

Niin aletaan lopulta puhua myös epätyypillisestä syömishäiriöstä, noin niin kuin potentiaalisesti, vähän sinne päin, yhtenä mahdollisuutena, älä hätäänny, ei välttämättä, mutta ehkä, ei välttämättä, mutta kyllä se nyt siltä vaikuttaa.

On anoreksia ja bulimia ja ortoreksia ja binge eating disorder ja sitten on epätyypillinen syömishäiriö, ja se on näistä kaikista yleisin - se on näitä kaikkia eikä mitään niistä, ja minulla on sitten se. Joskus puhutaan myös epätyypillisestä bulimiasta, sairaanhoitajani kertoo, ahmimishäiriö kuuluu itse asiassa niihin.

Mihin tilanteisiin ruuan ahmiminen sinulla liittyy? sairaanhoitaja kysyy, ja minä huokaisen.

Nälkään se liittyy, ahmiminen. Ja nälkä liittyy siihen, ettei syö, syömättömyys siihen, että on pakko laihtua, pakko laihtua liittyy siihen, että haluan olla arvokas, ja se taas liittyy siihen, etten ole, en kerta kaikkiaan ole.

Olethan sinä, sairaanhoitaja sanoo. Juuri sellaisena kuin olet.

Hän ei ymmärrä mitään. Eivätkä hänen sanansa muuta mitään mistään.

Sairaalasta poikkesin kahville vanhan kaverin kanssa. Hän puhui minulle laihduttamisesta, miten minun pitäisi välttää vehnää ja sokeria, jos tahtoisin laihtua. Oli virhe ottaa pala suklaakakkua kahvin seuraksi, nyt minusta tuntui entistä pahemmalta, vaikka olin päässyt ulkoilmaan vähän tuulettumaan. Samassa keskustelussa kaveri mainitsi, että minulla on isot allit ja näyttävät lääkkeet turvottaneen minua. Erosimme halaten, mutta voin entistä pahemmin. Yritin tehdä vatsalihaksia illalla ennen nukahtamista, mutta yritykseni tuhota suklaakakun ekstrakalorit oli lähinnä säälittävä, melkein yhtä säälittävä kuin minä.

Hän tietää syömishäiriöstä, minä ajattelin nostellessani itseäni ylös alas lattialla, hän tietää syömishäiriöstä ja päästäni vessanpytyssä, ja silti hän sanoo, että minulla on isot allit. Ja onhan minulla, aika pehmeät allit, ja kyllä, lääkkeet turvottavat aika tavalla. Ja minä söin palan suklaakakkua.

Syömishäiriöltä tuo minusta kuulostaa, sairaanhoitaja ynnäili keskustelumme lopuksi. Et syö kun on nälkä, syöt liikaa kun napsahtaa, paastoat ahmimisen jälkeen, ajattelet jatkuvasti ruokaa, soimaat itseäsi syötyäsi, pidät itseäsi lihavana, et usko olevasi arvokas. Käytkö vaa'alla?

Kysymys saa ihoni kananlihalle. En! minä huudan.

Olisi ehkä hyvä tietää painosi ja sen muutokset, sairaanhoitaja varovasti ehdottaa.

Ei, minä sanon, minä pelkään vaakaa kuin kuolemaa.

Minä pelkään vaakaa kuin kuolemaa!

Sairaanhoitaja ei yritä painostaa enempää mutta kirjaa epäilynsä tietokoneelle. Lääkäri tarkistakoon.

Epätyypillinen syömishäiriö yhdessä vaakakupissa, ja kyllä tältä naiselta ongelmia löytyy, se on masentunut, ahdistunut, harhainen ja vielä syömishäiriöinenkin, ajattelevat minua hoitavat lääkärit ehkä. Minä jumppaan huoneessani ja ajattelen ystäväni sanoja: isot allit, oletpa turpea.

Mikä on ulospääsy tilanteesta? Laihtuminen on niistä yksi. Laihtuminen tekisi minusta rakastettavan, eikä ystäväni pääsisi huomauttelemaan alleista eikä suklaakakustakaan. Toinen vaihtoehto on yrittää rakastaa itseään, mutta se on kilometrien päässä, laihduttamisen tuoma onni vain joidenkin kilojen ja nälässä vietettyjen kuukausien päässä.

Laihana pääsisin pakoon kaikkea sitä vihaa ja niitä solvauksia, joita minuun syydetään, ystävätkin minulle huomauttelevat. Laihana minä olisin koskematon; tällaisena aina epäkelpo.

Minä tahdon vain pois.