Minä päätin parantua ja kas, eihän se menekään niin helposti.
Parane bulimiasta -nimisessä oppaassa sanotaan, että pitää syödä viisi kertaa päivässä: aamupala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala. Oppaassa sanotaan, ettei se lihota, vaan auttaa kehoa toimimaan niin kuin kehon pitää, ja silloin aineenvaihduntakin toimii. Minä en usko sitä. Varmuuden vuoksi jätän ainakin yhden aterian väliin, yleensä päivällisen.
Minä luulin, ettei minulla voi olla syömishäiriötä, koska minä en oksenna enää. (Minä en jumalauta oksenna! Lähellä se on ollut, mutta vain kerran olen rikkonut vuonna 2012 tehdyn lupauksen.) Mutta olinkin väärässä. On olemassa erilaisia häiriintyneitä syömiskäyttäytymisen muotoja, muitakin kuin anorektinen laihuus ja oksentaminen tai ulostuslääkkeet. Sekin on häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä, ettei syö koko päivänä mitään ja sitten illalla syö pussillisen sämpylöitä. Tai se, ettei anna itsensä syödä mitään hyvää, ellei ole ensin rehkinyt ylen määrin kuntosalilla.
Että sekin on häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä, että ruoka pitää ansaita. Että ei pidä liikkua, jotta saa syödä, vaan on syötävä, jotta voi liikkua.
Nyt minä olen päättänyt lopettaa kaiken häiriintyneen syömiskäyttäytymisen ja syödä niin kuin käsketään, vaikka sitten väkisin. En ole onnistunut kertaakaan. Tuntuu vaikealta ajatella, että jos olen syönyt yhden ison, lämpimän aterian, minun pitäisi vielä syödä samana päivänä toinen. Lähimmäksi pääsen syömällä kaksi välipalaa päivän aikana, mutta yleensä minulta edelleen jää puuttumaan päivällinen.
Kuukautiseni alkoivat, ja päätin, että nyt on hyvä aika syödä suklaata, jota minun sitä paitsi aidosti teki mieli. Suklaan ansaitakseni minun oli kuitenkin tiputettava päivän kalorisaantia, joten vaihdoin lounaan Skyriin ja välipalalla söin kahvin kanssa kaksi suklaapatukkaa. Syöminen oli hirveän säätämisen takana, ensin ajatustyönä - syödä? ei syödä? - sitten valikoimisena, sitten varovaisena syömisenä. Tällä kertaa olin päättänyt syödä suklaan hitaasti, maistella jokaista palaa, enkä ahmaista niitä kuin joku ottaisi ne pois, niin kuin usein teen.
Suklaasta tuli silti paha olo, vaikka periaatteessa kuukautisilla ja paastolla olin patukat ansainnut. Kotona puristelin vatsaani peilin edessä ja vihasin itseäni.
Vaikka teen korjausliikkeitä, laihtuminen on silti pääasiana mielessäni. Jos alan syödä normaalisti, lakkaan ahmimasta, ja ehkä sitten laihdun, ajattelen. Jos saan aineenvaihduntani taas käyntiin, niin ehkä sitten laihdun. Ja ehkä sitten jaksan liikkua enemmän, ja sitten laihdun. Ajatus siitä, että luopuisin kokonaan laihduttamisesta, on miltei mahdoton. Tuntuu, etten voi elää täyttä elämää tämän kokoisena, vaan minun on oltava hoikka, suorastaan laiha, jotta voin ansaita arvoituksen, jotta voin tuntea olevani arvokas, jotta voin olla arvokas.
Tukihenkilöni laittoi minut kysymään itseltäni viisi kertaa miksi, jotta saisin kiinni siitä, mitä haen takaa. Miksi haluan laihtua? Jotta näyttäisin menestyvältä. Miksi haluan näyttää menestyvältä? Jotta saisin muiden kunnioituksen. Miksi haluan muiden kunnioituksen? Jotta minua kohdeltaisiin hyvin. Miksi? Jotta voisin olla arvokas. Ehkä laihuuspyrkimykseni takana on kuitenkin ajatus siitä, että minä tahtoisin olla arvokas ja riittävä, vaikken olisikaan aina täydellinen. Mutta sellainen tuntuu aivan utopistiselta ja tavoittamattomalta ainakin minulle.
Ehkä voittaakseni häiriintyneen syömisen minun olisi ensin voitettava se voima, joka taivuttaa minua alaspäin, uskomaan, että olen vähemmän arvokas kuin muut, arvottomampi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti