Pilkka

Minä opin katseet, sanat. Minä opin, miten olen vartioinnin kohteena, tarkan silmän, joka panee merkille jokaisen liikkeeni. Lopulta minä opin puhumaan itselleni niin kuin ne. Opin sanomaan itselleni: sinä olet huono.

He seisoivat piirissä ympärilläni ja pilkkasivat; he seisoivat ruokajonossa takanani ja pilkkasivat. Kasvojeni muotoa, ilmeitä, käsien liikettä, jokin meni aina pieleen. Minä opin: jos teen virheen, minä kuulen siitä, niin minut lyödään maahan.

He, itsestään niin kovin varmat.

Niin heidän äänensä alkoivat toistua päässäni kaikuina, jotka ottavat aina itsestään lisää voimaa.

Nykyään he näkevät kaikkialle. Kaupassa, töissä, autossa, he ovat siellä kanssani. Joinain päivinä on helpompaa, ja minä saatan todeta heille: näin voi käydä kenelle tahansa. Tai saatan jopa todeta: minä teen niin kuin kuka tahansa. Useimmat päivät eivät kuitenkaan ole niitä päiviä. 

Tänään on ollut huonompi päivä. Punnitsin kurkun väärällä hintanumerolla. Kassalla huomasin maksavani fenkolista, mutta en välittänyt siitä, en kehdannut jonossa sanoa: hetkinen, huomasin juuri. Pahat kielet päässäni huusivat: sä olet tyhmä. Etkö sä osaa tätäkään, etkö mitään.

Etkö osaa edes vihannesta punnita.

He huusivat jo vihannesosastolla, kun valikoin kurkkua. Kysyivät, minne aion tunkea sen. Ja he lisäsivät: hyi helvetti.

Pahinta on pudottaa jotain, kaataa vaikka kahvikuppi, siitä he riemastuvat, ottavat rehvakkaan asennon ja huutavat: älä riehu siinä. Eivätkö sun kädet toimi vitun vammanen! Kun kuivaan kahvia rättiin, he nauravat ympärilläni. He näkevät kaikki virheeni ja varsinkin ne. Alennun alas, lattian tasoon, jonne minä kuulun.

Minä olen kummalla tavalla muita huonompi.

He ovat kaikkialla; he näkevät kaikkialle. He ovat minun autokoulussani, minun ylioppilasjuhlissani, minun pääsykokeissani, minun syntymäpäiväjuhlissani, minun valmistujaisissani, minun graduseminaarissani, kaikissa niissä he ovat valmiina solvaamaan virheestä, heittämään ehkä pyyhekumilla. He ovat kanssani arjessa, he ovat kanssani sovituskopissa, ruokaostoksiksilla, jumpassa, uimahallissa, treffeillä, pyykkipäivänä, sängyssäkin. Niissä kaikissa he ovat valmiina pilkkaamaan, mitätöimään, hajottamaan, niin että lopulta saavat minut tuntemaan itseni huonommaksi. He tekevät sen riemulla, koska siitä he saavat voimaa.

Olisiko aika päästää irti? minä kysyn itseltäni, kun tätä kirjoitan. Mutta kuinka voin päästää irti heistä, kun he eivät koskaan päästä irti minusta? He eivät koskaan päästä irti minusta.