maanantai 18. kesäkuuta 2018

Puisto

Makaan sängyssä. Ulkoa Kupittaanpuistosta kuuluu ääniä: huutoa, naurua, linnunlaulua. Parvekkeen ovi on auki, sillä muutoin asunnossa olisi liian kuuma, on niin kaunis päivä, hellettä. Olen kaikesta siitä osaton.

Vaikea masennus.

Tänään kävin lääkärissä. Rukoilin pelastusta, kuin lääkärillä olisi taikakeino, vielä yksi taikakeino, jolla hän voisi nostaa minut. Hän kehotti harrastamaan liikuntaa. Minä jaksan hädin tuskin kävellä lähikauppaan ja takaisin. Mutta onhan hän tietysti oikeassa. On niin kaunis ilmakin.

Lääkärin jälkeen kävelin torin läpi. Täällä tapahtui viime kesänä terrori-isku. Ajattelen sitä joka kerta kun näen jäätelöratikan. Minä ostin tämän päivän kunniaksi jäätelöratikasta itselleni jäätelön, vaikka oikeasti ei tehnyt sitä mieli. Olen alkanut ajatella, että voin hyvin syödä jäätelöä, jos se tekee minut iloiseksi. Pahempaa kuin olla ylipainoinen on olla masentunut. Siksi minä lopetin laihduttamisen. Laihuudestakin tuli lopulta asia, joka on ihan yhdentekevä. Mutta niin oli jäätelökin tänään yhdentekevä, vaikka ennen aina rakastin sellaisia päähänpistoja: ostaa jäätelö kun tekee mieli. Ostaa mansikoita torilta, tällaisena päivänä! -, pistäytyä antikvariaattiin. En ole enää nainen, jolla on päähänpistoja.

Tämäkin päivä on yksi niistä, joina minä olen elämästä ulkopuolinen. En jaksa edes syyttää itseäni. Tilani on mikä on. Aripipratsolin ansiosta masennus on nyt pelkästään vaikea, ei enää vaikea ja psykoottinen. Nyt minä syön neljää lääkettä: duloksetiinia, ketiapiinia, aripipratsolia ja lamotrigiinia. Minulla on dosetissa enemmän pillereitä kuin mummollani, ja hänellä on Alzheimer. Minä olen 25, hän on 85. Hän ei muista enää minua, mutta minä muistan hänet, turvallisen sylin, tuvan, kääretortun, lapsuuden jossa kaikki oli kevyttä ja helppoa ja minä innostuin. En muista, milloin olen viimeksi innostunut.

Puistossa on eläimiä häkeissä, lintuja. Minäkin olen kuin häkkilintu, nämä neliöt minulla häkin seininä, ja niin minä tarkastelen muuta maailmaa kaltereiden lävitse. Puistosta kuuluu ääniä. Minä makaan sängyssä ja ajattelen puistoa, eläimiä, jäätelökioskeja, aikuisia lapsineen, rullaluistelijoita, puistojoogaajia, kaikkia niitä jotka ovat kotoaan lähteneet ihmettelemään maailmaa. Minä asun puiston vieressä, enkä silti jaksa mennä sinne, koska miksi minä menisin.

Lopulta minä käyn parvekkeelle. Kesän tuuli puhaltaa kasvoille, niin minäkin saan osan kesästä, josta muutoin olen osaton. Siinä minä teen päätöksen yrittää unelmoida jostakin, niin että jaksaisin sen vuoksi nousta ylös sängystä. Unelmoida, sitä en ole tehnyt pitkään aikaan, ja siinä parvekkeella, niin kuin jostain lahjoitettaisiin minulle yksi toive, minä toivon: kunpa minäkin pääsisin jonain päivänä puistoon, pääsisin mukaan siihen elämään, jota muut, kesälomalaiset, elävät. Pääsisinpä vielä jonain päivänä.

Jonain päivänä. Mutta tänään ei vielä ole se päivä.

Kuva käyttäjältä vanessa carvalho

3 kommenttia:

  1. Kirjoitat ihan tosi kauniisti ja koskettavasti <3 Kaikkea hyvää sulle, toivon todella, että se päivä tulee sulle!

    https://mietinsinua.blogspot.com/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Kiva blogi sulla, liityin lukijaksi :)

      Poista
  2. Ompa ihana blogi! Sulla on kyllä todella kirjoittamisen lahja, toivottavasti saat kirjan julkaisuun! Jään seurailemaan sun blogia. :)

    VastaaPoista