torstai 9. elokuuta 2018

Praha

Yksi asia, joita rakastan: junat. Ja juna-asemat, lähteminen, saapuminenkin, silloin kun on kuljettu pitkä matka ja istuminen junan karheassa penkissä jo uuvuttaa. Mutta junat, kiskot, kaikki ne kuulutukset, lähteminen. Se helpottaa kriisissä kuin kriisissä, liikkeellä oleminen, kaiken pysyvän pakeneminen. Ongelmat kohtaa vasta seisahduksissa, niin minäkin useiden päivien kuluttua Berliinissä, sitten Dresdenissä. Sinne ne seurasivat minua. 

Siksi oli pakko poistua uudelleen. Pysyvää, juuri nyt, on vain pako. Perillä on paikka, jossa en koskaan tahdo olla.

Minä ajattelin Etelä-Puolaa, jossa minulla on myös eräs ystävä. Sitten huomasin, että Saksan ja Etelä-Puolan välissä on itse asiassa Tshekki, maa josta minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa. Tiedän sieltä oluen ja lastenanimaatio Myyrän, sen että se on joskus ollut Slovakian kanssa yhtä, ja siinä kaikki. Mutta niin minä vain varasin junalipun Prahaan, eikä junamatka kestänyt kuin pari tuntia. 

Kirjoittauduin hotelliin vanhan kaupungin keskustassa. Vasta huoneessa avasin puhelimen, joka oli ollut jo yli vuorokauden pois päältä. En kestänyt minua tavoittelevia ihmisiä. En tahdo vastailla uteluihin mitään, enkä myöskään kysymykseen milloin palaat, sillä en itsekään oikeastaan tiedä vastausta. En edes tiedä, mistä lennän kotiin, mutta enköhän minä jonain päivänä osta lentolipun ja palaa takaisin. Siellä minua odottaa joku. Surullisinta on, jos ei ole ketään, jota odottaa.

Vaeltelin vanhan kaupungin kaduilla yksikseni ja yritin etsiä syytä itsestäni. Päiväsaikaan tärkeä nähtävyys Kaarlensilta oli täynnä turisteja, mutta yöllä siellä oli miellyttävän rauhallista, ja lämpötilakin laskeutui miellyttävälle tasolle. Pimeä laskeutui varhemmin kuin Suomessa, ja katujen varsilla paloivat katuvalot, baarien edustoilla tulet. Näky oli kaunein vähään aikaan näkemäni. Kaupunki valoi minuun omituista lohtua, uskoa siihen, että asiat kyllä järjestyvät.

Siellä sillalla minä sitten mietin elämääni ja sitä tosiasiaa, että minä olen nyt maailman tavoittamattomissa eräässä maailmankolkassa, joka vielä päivä sitten oli minulle täysin tuntematon, täysin yhdentekevä. Täällä olen nyt vain minä, enkä ole velkaa kenellekään kuin selityksen, mutta sitä minusta nyt ei kukaan saa. Minäkään en osaa selittää itselleni. Ehkä minä tosiaan kuvittelen pääseväni itseäni pakoon lähtemällä toisaalle. Mutta ei sekään ole riittävä selitys, enhän minä ole aiemmillakaan matkoilla päässyt pakoon; ongelmat seurasivat aina Intiaan asti, tietysti ne seuraavat myös Eurooppaan, vaikka olisinkin koko ajan liikkeellä.

Minä olen kirjoittanut. Se on miellyttävä tosiasia. Löysin erään tarinan Berliinistä ja olen seurannut sen jälkiä nyt toisiin kaupunkeihin. Dresdenistä löysin tytön, jossa on paljon samaa kuin minussa - hänestä kirjoitan seuraavaksi. Junassa matkalla Prahaan minua vastaan tuli saksalainen nainen, jonka tarinan aion kertoa. Tarinan nimeksi tulee Me selviämme kyllä, ja se kertoo juuri siitä, selviytymisestä, kahdesta naisesta, jotka vaikeuksista huolimatta selviävät. Sellaisen tarinan tahtoisin itsestänikin kertoa, mutten vielä tiedä, selviänkö minä.

Myös Harry Potter tuli J. K. Rowlingia vastaan juuri junassa. Hän vain näki pojan silmissään ja alkoi kirjoittaa tämän tarinaa. Niin minäkin näin elämän riepotteleman mutta vahvan naisen silmissäni, kun katselin junan ikkunasta ulos.

Mitä minä löydän Prahasta? Se on minulle vielä epäselvää. Ehkä viimein löydän syyn kivulleni, sille miksi minua kalvaa paikasta ja ajasta riippumatta ikävä ja samalla säälimätön vapauden kaipuu, joka ei jätä minua rauhaan.



2 kommenttia:

  1. Vaikka oletkin "pakomatkalla" tämä sun reissu kuulostaa tosi vapauttavalta ja ihanalta.
    Toivottavasti löydät sen mitä etsitkään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa on kyllä ollut. :) Kiitos kommentista!

      Poista